Another day in paradise

Täällä Muumitalossa sattuu ja tapahtuu. Se on nimitys tälle upealle talolle vuoren rinteellä jossa asumme. En tiedä kuka on tämän nimityksen keksinyt. Nimi Muumitalo ei tule siitä, että tämä upea talo muistuttaisi ulkonäöllisesti Muumitaloa (vaikka se aika hauskaa olisikin). Se tulee siitä, kuinka ihmisiä saattaa välillä lapata sisään ja ulos muurahaisiakin kovemmalla vilskeellä – uusia kasvoja ilmaantuu ja ihmiset kokoontuvat tänne päivälliselle ja kaikki kokkaavat yhdessä tuomiaan ruokia.Todella rento meininki, vaikka välillä sitä suomalaisena haluaakin vetäytyä täysin omaan rauhaan, jolloin tepastelenkin huoneemme terassille lukemaan tai nauttimaan auringon poltteesta. Nyt alkaa tämäkin vilske hieman rauhoittumaan, kun paikallisten kesälomat loppuvat ja he palaavat töihin.

Elän taas niitä hetkiä ystävät, kun saan jokainen aamu henkäistä muutaman kerran tajutakseni kuinka onnellinen olen – ja missä olen. Kuinka näitä ihmisiä voisikaan kiittää jostain sellaisesta kokemuksesta, joka on ollut itselleen niin kovin ainutlaatuinen ja upea? Mielestäni kaikki kulkevat elämässä niin, että me annamme ja otamme, mutta kuinka vastaavanlaista kokemusta voisi mitenkään ikään kuin korvata toiselle? Kutsunko heidät Suomeen pieneen mini ihmisten kotiin ja majoitan heidät ilmapatjalle luxus huoneen sijaan. Vien Linnanmäelle Kieppiin huutamaan oksennukset pihalle, jonka jälkeen menemme nauttimaan nakeista ja ranskalaisista vesisateeseen? Hylkään tämän ajatuksen kyllä välittömästi.

Kuva Julia T

Täällä on kohtuullisen lämmin – plus 36 astetta. Olemme juosseet aamusalille joka kerta menestyksekkäät 45 minuuttia  – kaikki pitävät meitä hulluina, sillä muut ajavat sinne autoilla. Sain myös selityksen siihen, miksi sali on täynnä loppuun asti trimmattuja ruskettuneita lihaskimppuja – Tämä on kuulemma San Franciscon jälkeen maailman toiseksi suurin homoyhteisö. Salilla miehet tuijottavat lähinnä Dania – minuun he vilkaisevat edelleen niitä oudoksuvia katseita. Tähän asti lomamme on ollut todella aktiivinen, sillä olemme treenanneet joka päivä jotakin. Täällä mikään ei oikeastaan tunnu edes treeniltä! (okei paitsi salitreenit) Aika menee siivillä, vaikka onneksemme aurinko paistaa aamu viidestä ilta puoli yhdeksään – todella harvinaista, sillä olen tottunut aivan muuhun. Myöskään sitä kuuluisaa auringon etsimistä emme ole onneksemme joutuneet täällä harrastamaan – se keltainen möllykkä ei koskaan petä meitä. Tänään kävimme juoksemassa vuorilla kohti Lion’s Headia – odotimme ilman jäähtymistä, sillä päivällä olisimme todennäköisesti kokeneet lämpöhalvauksen. Meillä oli tasan tunti aikaa juosta ennen kuin pimeä saisi meidät kiinni. Oli juostava kovaa ja maasto toi mukanaan omat haasteensa taistelussa aikaa vastaan. Rappusia, kiviä ja kiemurteleva polku veivät jalkojani eteenpäin vaativasti. Yksi erittäin vaarallinen skorpionikin osui matkalle, mutta onneksi huomasin sen ja muutamalla ninjahypyllä vältin kohtaamisen tuon otuksen kanssa. Maisemat olivat mitä huikeimmat – eipä meillä suomessa paljon lenkkipolulla pääse ihailemaan taloja ja niin henkeäsalpaavia maisemia. Keskellä tätä Afrikkamaista maisemaa kökötti pieni kuusimetsä – tämä jos jokin näytti siltä, että se on nyt ihan väärässä paikassa. Siellä oli kuusia ja jättikäpyjä. Tämä paikka ei jätä ikinä yllättämättä jollakin.

En ole oikein osannut ottaa edes aurinkoa täällä, sillä se tuntuu kärtsäävän ihoni armotta – yleensä en pala ikinä. Nyt sain raapia rakkuloita rintakehästäni. Lenkkeillessä ja vesileikeissä aurinko tarttuu kuitenkin huomaamatta, joka on enemmän kuin tervetullutta. Suomi on siunannut minua kalpealla iholla, joka on täällä hieman shokissa kaikesta lämmöstä. Haaveilen sen vielä tottuvan tähän.

Me näemme täällä paljon asioita, sillä meillä on omat paikalliset oppaat koko ajan mukanamme – myös Julia on ollut täällä useasti ja tuntee paikat hyvin. Tiedättekö kuinka helppoa on, kun ei itse tarvitse ottaa selvää tai suunnitella mitään lomalla? Tiedät että sinut viedään vain niihin parhaisiin paikkoihin. Upeaa täällä on myös se, että täällä puhutaan englantia – ei tarvitse sönköttää ja viittoa fiksun näköisenä.

Täältä vuorilta on välillä vaikea nähdä kuitenkaan tämän paikan kurjaa osaa – köyhyyttä. Muumitalossa käy siivooja muutaman kerran viikossa ja hän tulee tuolta slummeista, jossa lapset näkevät nälkää. Tämä tuntuu meistä niin kovin vieraalta. Minulle tulee hieman parempi mieli, kun annamme hänelle kotiin vietäväksi osan illallisestamme – nämä ovat pieniä asioita, mutta saattaa olla isokin asia jollekin pienelle lapselle siellä hökkelikylässä. Kun lähdemme täältä, annamme jokainen hänelle hieman lisää palkkaa, sillä onhan hän pitänyt meistäkin huolta täällä – hän on mukava. Mustat ovat vähempiosaisia, mutta löytyy heistäkin poikkeuksia.

Tämä Muumitalo todellakin lukitaan yöksi – täällä kaikki talot ovat aidattuja ja vartioituja. Jos täällä joku murtautuu kotiisi, sinulla on lupa ampua hänet. Onko tämä hulluutta vai järkevää oman itsensä ja omaisuutensa suojelemista? Muistatteko tämän ampumistapauksen täällä, kun Oscar Pistorius ampui tyttöystävänsä ja perusteli sen sillä, että hän luuli tätä varkaaksi. Siitä tosin, pitääkö tämä selitys paikkansa, ollaan montaa mieltä.

Saara ja minä

Kapkaupunki on mielestäni pieni piilopaikka, jonka haluaisin säilyttää itselläni. Salaisuus, jota en haluaisi jakaa muiden kanssa. Paratiisi, jonka maailma on niin erilainen, kuin minkään muun paikan.

Lomatunnelmissa, E