Error

Mikään asia maailmassa, ei edes raha, ole parempaa kuin elämän luoma tasapaino ja siitä nauttiminen. Miksi joskus jopa varakkaat ihmiset ajautuvat pohjalle, eivätkä nouse sieltä enään? Se on ehkä se elämän onni, jota he eivät koe ympärillään olevan. He ovat kadoksissa. Menetys on asia, joka saa ihmiset sekaisin. Osa nousee tuolta suosta, osa ei välttämättä koskaan. Osa kokee karvaan pettymyksen, joka jättää ikuiset jäljet kantajaasa. Elämä kuitenkin jatkuu aina, tai niin sen ainakin pitäisi.

Minua harmittaa ihmiset, jotka kyynistyvät. He eivät usko itseensä, eivätkä elämään. Itse uskon aina siihen, että vaikeuksien kautta tulee myös aina jotakin hyvää! Mutta nämä kyyniset ihmiset, alkavat lopulta vihaamaan jopa hymyileviä ihmisiä kadulla. Mieleeni kumpusi jo hyvin vanha tapahtuma. Se sai niskavillani nousemaan ja kehoni viilenemään sekunnissa miinusasteille…

Siinä se nyt seisoi. Se mummo, joka asui aikoinaan yläpuolellani. Pakkasin Stokkalla ruokaostoksiani kassiin, samalla tuijottaen tuota ihmisolentoa. Onkohan se edes ihminen pohdin. Halusin sen huomaan piinaavan tuijotukseni ja muistavan kasvoni. Tämän ilkikurisen noidan vuoksi muutin aikoinaan ihanasta kodistani pois, sillä en kestänyt tämän negatiivisuutta ja pahantahtoisuutta. Se myrkytti kaiken. Se sai jopa Lolan haukkumaan ja näyttämään hampaita. Lola vaistosi pahan, vaikka se oli vasta ihan pieni karvapallo silloin.

Tämä tarina sijoittuu aikaan, kun asuin Munkkivuoressa vuosia sitten. Alakerrassani asui kiinalainen mummo, joka kulki nimellä “hullu mummo”. Sitä se oikeasti oli, sillä hän harrasti woodoota ja kirosi minut alimpaan helvettiin. Miksi? Hän vain vihasi jokaista yläkertaan muuttavaa henkilöä. Ja varmasti myös omaa elämäänsä.

Hän keksi kaikenmaailman juttuja omassa päässään. Aiheutin hänelle syöpää lähettämällä säteilyä tv:n välityksellä ja puhuessani puhelimeen. Hän kuulemani mukaan kävi myös tirkistelemässä postiluukustani aina kun olin poissa. Joskus hän tiputti sieltä uhkauskirjeenkin ja uhkasi kerran tappaa minut ja koirani Lolan. Bussipysäkillä hän tarrasi minuun kiinni ja alkoi huutaa. Esitin vuoden, etten näkisi häntä lainkaan, hän oli ilmaa. Sekään ei tuntunut auttavan hänen pulppuilevaan hulluuteensa. Mikä näissä ihmisissä oikein mättää? Annoin hänen raivota rauhassa ja hyökkäillä päälleni aikansa, kunnes tämä show riitti. Jopa pois muutettuani hän kuulemma kuuli häiritsevän kovaa meteliä asunnostani. Isännöitsijäkin tiesi naisen olevan hullu – asunto oli tyhjillään.

Voisin ymmärtää edes vähän, jos tämä mummo asuisi Pohjois-Koreassa ja tulisi hulluksi siellä. Mutta kun tämä on Suomi ja hän on suomalainen? Onko näille ihmisparoille tapahtunut liikaa pahaa? Voisiko minustakin tulla hullu ihan vain elämän vuoksi? Eihän kukaa synny hulluksi, vaan elämä tekee heistä sellaisia.

Tuntuu että monen psyyke ei kestä elämää. Eletään jotenkin niin nurinkurisesti, että lopulta jokin alkaa huutamaan erroria pääkopassa. Tätä erroria esiintyy jo liikaa treenimaailmassakin! Oikeasti, siellä ollaan tosi pihalla välillä.

Kuvat – Julia T/Cosmo

 Maailmassa on paljon ikäviä ihmisiä, mutta älä anna heidän vaikuttaa negatiivisuudellaan elämäsi kurssiin. Välitä niiden ihmisten mielipiteistä, joilla on sinulle itsellesi jotakin merkitystä ja ota opiksesi. Elämä on jatkuvaa itsensä ja oman elämän kehittämistä. Myös negatiivisuuden pois sulkemista voi opetella ja kannattaakin. Saatat löytää aivan uusia ovia! 

Ps. Hullu mummo ilmestyi lenkkipolkuni varteen eilen. Toivotin hänelle ohimennessäni hauskat päivänjatkot. Mahtoi olla ihmeissään 😉