Hätähuutoja
Luin tarinan Me Naisista, joka sai kyyneleeni valumaan virtana. En pystynyt lopettamaan, vaan itkin lohduttomasti. Parkumiseni kaikui alakertaan, josta Teemu tuli huolestuneena luokseni. Näytin lehden juttua hänelle ja hän ymmärsi tuskani ilman sanoja. Jutun otsikko kertoo varmasti kaiken: Marika menettei avioerossa 12-vuotiaan lapsensa: “Lapseni on kääntynyt minua vastaan isänsä kanssa, eikä suostu tapaamaan”. Voit lukea yhden monista tarinoista täältä.
Sama tarina koskettaa niin montaa, mutta niin vähästä olemme oikeasti tietoisia. Apua on vaikeaa saada. Toisaalta, häpeä on myös asia, joka estää meitä puhumasta ulkopuolelle. Tarinoita on jokaisessa perheessä varallisuuteen, tai asemaan katsomatta. Olen itse seurannut samaa tarinaa sivusta ja aihe on todella arka. Olen nähnyt kuinka tilanteisiin ajaudutaan ja kuinka lapsia käytetään vihan ja vallan välineinä. Lapsen elämä muuttuu lopullisesti. Erot, jotka eivät ole sopuisia ja yhteisiä päätöksiä, voivat loukata toista osapuolta niin paljon, että se voi ajaa ihmisen käsittämättömän kostonhimon valtaan. Siitä ei löydy rajoja, saatikka ymmärrystä väärästä toiminnasta. Todellisuudentaju hämärtyy ja oma tunne on niin voimakas, että kaikki voi tuntua oikeutetulta. Samalla kun kostaa puolisolleen, päätyy satuttamaan myös omia lapsiaan, halusi tai ei. Siksi näitä tapauksia on hyvä käsitellä ulkoa käsin, ja silloin tarvitsemme ammattilaisia ratkaisemaan tilanteita.
Olen kuunnellut myös tarinoita heiltä, jotka ovat kokeneet tämän välikappaleena olon lapsena, tai nuorena ollessaan. Kun toista vanhempaa on mustamaalattu ja lapsi erotettu toisesta vanhemmastaan syyttä. Lapsi uskoo aina vanhempiaan ja tukeutuu heihin, jolloin tätä luottamusta voidaan myös käyttää vanhempana väärin. Aikuisen mieli pystyy ymmärtämään, mutta silloin on jo liian myöhäistä. Vahinko on jo tapahtunut, vaikka välit palautuisivatkin.
Rintaani riipaisee monestakin syystä. Vanhemmuus on kaunista, ainutlaatuista ja korvaamatonta. Sitä turvaa ei saisi ehdoin tahdoin vielä lapselta. Kuitenkin jutun lukeneena pohdin, miten itse äitinä ikinä selviäisin vastaavasta menetyksestä. Menettäisin varmasti järkeni. “Luen tutkimuksen lapsestaan vieraannutettujen vanhempien kokemuksista. Sen mukaan 90 prosenttia vanhemmista kärsi traumaperäisestä stressihäiriöstä. Puolella vanhemmista oli poissaoloja töistä, kolmasosa oli harkinnut itsemurhaa. Vertaiseni kokevat, että lapsen vieraannuttaminen tuntuu jopa pahemmalta kuin lapsen kuolema, koska suruprosessia ei voi aloittaa”. Näin kirjoittaa Kodin Kuvalehti.
Kuinka paljon on varaa pelata lapsen tulevaisuudella aikuisten vajavaisuuden vuoksi? Entä kuinka paljon meillä on varaa menettää näitä lupaavia tulevia nuoria aikuisten itsekkyyden seurauksena? Itsekkyydellä ei ole aikuisten maailmassa rajoja ja toisaalta, kuinka pahaa oma kapea totuus voikaan saada aikaan?
Toisaalta mitä tämä aiheuttaa toiselle vanhemmista? Tuskaa ja kipua, jota ei mikään ikinä tule parantamaan. Mielenterveyden menettämistä, ahdistusta ja surua, jota ei tarvitsisi koskaan kokea. Tuntuu äärimmäisen pahalta, että hyvältä ja rakastavalta vanhemmalta voidaan viedä oma vanhemmuus toisen pahan olon vuoksi. Vanhemmuuden tulisi olla aina tasavertaista, eikä sitä oikeutta saa kukaan viedä toiselta pois.
Omasta kokemuksestani näin ulkopuolisena voin yhtyä jutussakin esiin tulleeseen pointtiin; apua on todella vaikeaa saada. Omat lukuisat yritykseni auttaa lapsia ja vanhempia, sekä toistuvat yhteydenottoni viranomaisiin eivät ole tuottaneet minkäänlaista tulosta. Ketä kiinnostaa, kun apua ei saada niiltä tahoilta, joilta sitä pyydetään? Jokainen lapsi on kiireellinen. “Olen yhteydessä perheneuvolaan, koulukuraattoriin, lasten psykiatriseen poliklinikkaan, lastensuojeluun, opettajaan, sukulaisiin. Kukin vuorollaan turhautuu ja nostaa kädet pystyyn” – jutussa kerrotaan. Edes itse vanhemmat eivät saa apua, vaikka sitä hakevat. Sukulaiset, ystävät ja tuttavat saattavat vain seurata tätä tuskien taistelua sivusta ja vain rukoilla. Samoja tarinoita on uskoakseni siis lukuisia.
Sain myös itse kokea viranomaisten suunnalta sen, kuinka tosiasiat torjutaan. Tahoa, jonka puoleen meidän kuuluisi kääntyä, eivät tunnu resurssisyistä tarttuvan näihin, tai sitten taustalla on jotain muuta. Ensimmäisellä kerralla minulle sanottiin, ettei kyseinen virkailija halua vastaanottaa lastensuojeluilmoitustani. Soitin toisen kerran kuukausien päästä, kun tilanne oli vain pahentunut ja sain viestini perille, mutta kuulin äänestä (luurin päässä oli sama virkailija), ettei asia menisi nytkään eteenpäin. Kun pyysin häntä lukemaan kirjoittamansa lausunnon, hän mainitsi, että minun täytyisi vain luottaa systeemiin. Ai systeemiin, josta ei ollut saatu apua viimeksi? Systeemiin, joka pettää silloin, kun sitä tarvitaan? Vastaus tuli takaisin kieltävänä, asiaan ei puututtaisi. Hätähuudot vain jatkuivat.
Mikä olisi se taho näissä tapauksissa, joihin me uskallamme ottaa yhteyttä, kun koemme lapsen hyvinvoinnin ja kasvun vaarantuvan? Ainakin itse koin häpeää asiasta, joka ei olisi kuulunut minun kannettavakseni. Pahinta tästä kaikesta tekee sen, että toisen kaupungin virkailijat suhtautuivat asiaan todella vakavasti ja ymmärtäväisesti. Reaktio ja vastaanotto oli ollut täysin päinvastainen. En ollut siellä se paha ihminen. Olin myös ilmoittanut molemmille vanhemmille yhteydenpidostani lastensuojeluun. Toinen vanhemmista myös toivoi tätä, koska ei ollut saanut mistään apua omiin avunhuutoihin. Asian ratkaiseminen tuntui toivottomalta, ihan joka suunnalta.
Lastensuojelu ei ole paha susi, vaan heidän tarkoitus on aina ensisijaisesti tukea lapsen ja vanhemman suhteita. Olen saanut seurata tätä tärkeää ja merkityksellistä työtä Teemun vieressä, sillä hän on tehnyt töitä pitkään lastensuojelun parissa täällä Turussa. Heidän työ on tärkeää ja tarjoaa apua monille lapsille ja heidän perheilleen. Kenenkään etu ei ole erottaa lasta vanhemmastaan, ellei vanhemmasta ole uhkaa, tai vaaraa lapsen fyysiselle, tai henkiselle kehittymiselle/kasvulle.
Minua suututtaa ja ravostuttaa lapsien, sekä näiden vanhempien puolesta, jotka eivät ole tätä ansainneet. Näissä kiistatapauksissa kun voi olla kyse kenestä tahansa meistä! Ei välttämättä huumeidenkäyttäjät, alkoholistit, tai muut lapselle vaaraksi olevat aikuiset, vaan aikuinen ihminen, joka on halunnut erota toisesta osapuolesta. Loukaantuminen ja hylkäämisen tunne voivat olla niin voimakkaita, että ne ajavat omien lapsien hyvinvoinnin yli ja lujaa. Lapsen, joka on täysin viaton ja täysin keskeneräinen käsittelemään tunteita, joita hän joutuu tilanteessa kantamaan. Ne jättävät lapseen jäljet, joita yksikään asia maailmassa ei voi korjata.
Koska nämä lapset ja perheet oikein otettaisiin tosissaan? Silloin kun he ovat nuoria aikuisia ja voivat jo niin huonosti, että heidän lapsuuttaan ei saa enää takaisin? Sitten kun he hakevat itse apua? Sitten kun vanhempi tekee itsemurhan, tai menettää mielenterveytensä pysyvästi? Resursseihin, ammattitaitoon ja ihmisten aitoon kohtaamiseen on panostettava. Jos itse voisin vaikuttaa omien verorahojeni kohdentamiseen, tietäisin mihin ne menisivät. Tämän maan tulevaisuuteen ja nimenomaan lapsien hyvinvointiin.
Olen itse selvinnyt elämän aikana monista aallokoista, mutta yhdestä asiasta olen äärimmäisen kiitollinen omille vanhemmilleni. He hoitivat eronsa lapsein kannalta niin hyvin, kuin sen vain suinkin voivat. Kiitos mama ja isi siitä <3
Kiroitin tämän tekstin siksi, että uskon sieltä löytyvän apua ja vertaistukea jokaiselle osapuolelle. Olisi siis äärimmäisen tärkeää ja ihanaa, jos mahdollisimman moni asiasta tietävä ammattilainen, tai saman kokenut voisi kirjoittaa postauksen alle, tai suoraan meiliini mitä tahansa asiaan liittyvää. Uskon asian jakamisesta olevan suuri apu muille samojen asioiden kanssa kamppaileville ja lapsien etuja ajaville <3 Toivon kykeneväni auttamaan edes vähän näitä lapsia ja heidän vanhempiaan teidän avulla. Omat voimavarat tuntuvat olevan niin rajalliset ja toisaalta tunnen oloni myös lohduttomaksi toisten vuoksi.
Love, Eevi
Photo by – Puurovisuals
Hieno kirjoitus ja tärkeä asia. Ikinä ei pitäisi päästää tunteita niin valloilleen että lapsen etu unohtuisi. Sekin tuntuu pahalta näin 3-vuotiaan lapsen yksinhuoltajana että lapsen isä päätyi hylkäämään oman lapsensa huumeiden vuoksi. Lapsi joka päivä kyselee isänsä perään edelleen. Tekisi mieli joka päivä parkua ja itkeä mutta vahvana on pysyttävä sekä toivottava ettei suurempia seurauksia tällä ole lapsen mielenterveyteen myöhemmässä vaiheessa.
Itse olen kokenut vastaavaa… lasten isä manipuloi tyttäreni asumaan luokseen ja ensi hetkestä tiesin ettei se ole hyvä ratkaisu. Lyhykäisyydessään menetin tyttäreni vuosiksi… muutamia tapaamisia ja tekstiviestejä lukuunottamatta. Olo oli lohduton, olin oikeasti menettänyt yhden lapsistani aikoinaan, leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin vain 5kk ikäisenä. Tunteet ja suru oli samankaltaisia menetyksen tunteita tyttärenikin kohdalla. Minun ”pelastaja” tässä tilanteessa oli poikani joka asui minun luona. Näin jälkikäteen voin sanoa, että ilman häntä…en tiedä missä olisin ollut… Vuosien jälkeen, on tytär palannut elämääni ja hän käy terapiassa tämän isän kanssa elettyjen vuosien takia. Nyt on osat vaihtuneet ja isä kuuluu tyttären elämään vain siksi, että hänen omat pienet pojat nyt edes jotenkin tunnistaisivat vaarinsa.
Se on totta, että apua on vaikea saada ja vaikenee mitä vanhemmaksi lapsi tulee.
Olisin tehnyt asioita toisin ja tunnen siitä syyllisyyttä joka kerta kun mietin miten minun maailman ihaninta tyttöä on kohdeltu… Kaikesta huolimatta nyt on hyvä ja minä taistelen hänen rinnallaan tämän läpi, mistä me voittajina selvitään.
Voimia kaikille teille äideille ja isille ❤️
Itse en todellakaan voi ymmärtää sitä että lapselta kielletään tai lapselle kerrotaan väärä totuus toisesta vanhemmasta. Itse olen kokenut eron lasten ollessa 1,5v ja toinen mahassa, ei ollut helppo paikka. Olimme myös pari vuotta toisen syntymän sen jälkeen turvakodissa lasten isän takia mutta silti en heille vääristellyt kuvaa isästä. Hän oli heille silti isä. He saavat tavata isää sillä tavalla mikä on tällä hetkellä hänen tilansa nähden ok. Se on isä aikaa. Sen jälkeen äiti ottaa kaiken kiukun ja p###an niskaan. Mutta vaikka mitkä omat tunteet olisi ollut lasten isää kohtaan en edelleenkään estä häntä lapsia näkemästä vaan mahdollistan sitä tavalla tai toisella. On todella väärin niin äideiltä kuin iseiltä kieltää lapsia lähentymästä toisen vanhemman kanssa. Lapsella on vanhemmat on ne isiä,äitejä tai mitä hyvänsä. Tärkeintä on että lapset saa muodostaa omat mielipiteensä.
Luin myös itse tämän surullisen tarinan ja ihmettelen miten kukaan vanhempi voi katkeroitua niin pahasti että vie lapseltaan toisen vanhemman oman. Olen valitettavasti seurannut läheltä tällaista samankaltaista avioeroa, jossa perheen äiti käyttää lapsiaan kiistakapulana ex-miestään vastaan. Eron ollessa vielä melko tuore asia, tämä perheen äiti on todennut voivansa käyttää lapsia kiristyskeinona saadakseen kiristettyä ex-mieheltään omaisuuden jaossa talosta ja autosta lähtien kaiken. Äiti ei vietä lasten kanssaan mitään aikaa, mutta kieltää sen myös lasten isältä. Lapset ovat käytännössä isovanhempansa huollettavina, koska äidillä on uusi puoliso ja isälle lapsia ei halua antaa koska niiden avulla voi kiristää entisen yhteisen kodin ilmaiseksi itselleen ja saada maksimaaliset elatusmaksut säätelemällä sairaan ahneutensa mukaan lasten tapaamisia isänsä kanssa minimiin. Sattuu sydämestä katsoa miten aikuisella ihmisellä voi tilanteen keskellä olla mielessä ainoastaan raha, niin että lapsia vieraannutetaan toisesta vanhemmastaan. Vanhempien tulisi miettiä vain ja ainoastaan lapsia, pitää heidän hyvinvoinnistaan huolta muuttuneen tilanteen keskellä eikä tieten tahtoen sekoittaa heidän koko arkeaan.
Huoh kun tuskaista lukea tätä, koska pystyn niin samaistumaan. Meidän tapauksessa lapsia ei ole vedetty kummallekkaan puolelle, mutta muuten tämä eron jälkeinen taival on tehty mahdollisimman vaikeaksi minulle. Eroon ei edes liity draamaa. Kiusaa on keksitty milloin mistäkin asiasta, syyllistetty, hankaloitettu asioita, yritetty vähentää lasten ja minun tapaamisia.. Ja nyt on jo menty siihen että lapsia on käytetty kiusanteon välikappaleina. En viitsi yksityiskohtaisemmin kertoa, mutta todella raskasta on ollut. Ja nimenomaan tuo voimattomuuden tunne, kun mikään taho ei osaa/pysty/voi auttaa. Olen yllättynyt kuinka paljon kiusaa toiselle pystyy tekemään eikä kukaan osaa puuttua asiaan, vaikka pyytää apua. Sekavasti kerrottu kun nopeasti koittaa purkaa sydäntään, mutta pakko oli heti kommentoida kun liippas niin läheltä omaa elämää 🙂 Vaikka viranomaisista ei ole ollut apua, niin saan olla todella onnellinen ihanista läheisistä, ketkä ovat olleet tukena ja auttaneet pysymään pinnalla <3
Niin surullista ja järkyttää joutua eroon lapsestaan ero tilanteissa että vaikea edes sanoiksi pukea! Olen joutunut seuraamaan useampaa eroa, jossa lapsia käytetään välikappaleena ja yritetään saada asettumaan lasta toisen puolelle ?? Jos tilanne johtaa eroon niin oon äärettömän vaikea ymmärtää miksi halutaa kostaa toiselle osapuolelle lapsen kautta tai niin että lapsi joutuu sijaiskärsijäksi.
Monesti tosiaan lastensuojelua pidetään mörkönä ja lastensuojeluilmoitusta vältellään. Ei ero asiaan mutta eräässä toisessa tilanteessa perheeni, tai erityisesti sisarukseni sai apua vasta kun eräs hoitohenkilökuntaan kuuluva suostui tekemään lastensuojelu ilmoituksen vanhempien painostuksella. (hänellä olisi ollut velvollisuuskin tehdä, koska ehdot täyttyivät) Vaikka karulta kuulostaa niin siitä lähti apu- ja tukikeinojen saanti.