Kuka näkee sut?
Sisarukset ovat täällä opettamassa ja koulimassa. Veljeni opetti minua puolustautumaan milloin mitenkin. Joskus se oli paistinpannu, joskus rehellinen vasara. Juoksimme ympäri huushollia ja välillä lukittauduin vessaan. Siinä vaiheessa kun opin tiirikoimaan vessan oven myös sisäpuolelta, olin voittamaton. Fiskarsin sakset olivat oiva peli moneen hommaan, sillä niillä avattiin lukuisia lukkoja. Kyllä sitä osasikin olla kekseliäs. Jos muu ei auttanut, juoksin niin kovaa kuin jaloistani pääsin. Kestävyyteni lienee kehittynyt jo tuolloin. Onneksi olin vikkelä. Muuten olisin saanut uida kuralammikossa useamminkin, puhumattakaan talvisista lumipesuista. Suhteemme oli…Noh, hankala ja jatkuvaa taistelua ei minkään takia.
Toisaalta sisarukset ovat myös tyyppejä, jotka tukevat aina. Heidän rakkauteensa ja tukeensa voi aina luottaa, oli tilanne mikä tahansa. Siitä ainakin meillä on pidetty kiinni tähän päivään asti. Sisarukset hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet. He tuntevat sinut läpikotaisin. Vaikka elämää ei kovin usein päivitettäisi, on kaikki tämä silti olemassa. Olen nuorimpana saanut kovimman luonteen ja varmaan samalla sen kaikkein hankalimman roolin.
Isoin muutos tapahtui, kun vanhempani erosivat ollessani 10-vuotias. Vaikka erot eivät ikinä mukavia olekaan, voi nekin hoitaa monin eri tavoin. Itselleni ei jäänyt mitään traumoja erosta, vaikka elämä paljon muuttuikin. Jos voisi puhua mallierosta, oli tämä lapsen näkökulmasta sellainen. Toki näin jälkikäteen aikuisena sitä näkee monia asioita hieman eri valossa. Erosta kuitenkin seuraa muutoksia, halusimme tai emme. Minulle se tarkoitti tuossa iässä aikuiseksi kasvamista ja vastuun ottamista. Piti pärjätä jo silloin, kun ei ehkä olisi vielä sitä halunnut. Turvallinen ja tuttu muuttui tuntemattomaksi ja uudeksi. Muistan kuitenkin sopeutuneeni hyvin, vaikka yksinäisyys toisinaan ahdistikin.
Tuo kaikki myös lähensi minua ja vanhempaa siskoani entisestään. Hän piti huolta minusta ja vietti paljon aikaa kanssani. Kun hänen piti lähteä bilettämätään, ehti hän silti viettää aikaa 12-vuotiaan siskonsa kanssa. Olin halunnut värjätä hiukseni kevytvärillä ja sehän onnistui. Kun siskoni muutti ulkomaille, lähettelimme toisillemme rakkauskirjeitä. Muistan lähettäneeni hänelle kehykset, johon laitoin tyylikkäästi oman kuvani. 5 markalla sai Tiimarista vaikka mitä! Minulle tuli vaatelähetyksiä, joista olin niin innoissani, etten tiennyt mitään parempaa. Siskoni oli esikuvani ja idolini – vaikka Spice Girls ja Backstreet Boys kovassa huudossa olivatkin. Minulla on edelleen siskoltani saamani shortsit, jotka ovat muuten käytössä edelleen. Koko 158 cm, avot!
Siskoni oli meillä viettämässä uutta vuotta ja pöydässä istui myös turkulaistunut ystäväni Elina. Hän kyseli paljon meidän suhteesta ja lapsuudesta. Siinä illan edetessä ja muutaman shamppanjan jälkeen keskusteluissa käytiin kohtalaisen arkojakin asioita läpi, joista osa iski tajuntaani oikein kunnolla. Ellu sanoi siskolleni, kuinka hankalaa minua on toisinaan auttaa ja tukea. Muuri, jonka olen vuosien aikana eteeni kasannut, on tuottanut näin aikuisena tietenkin haasteita. En näytä surua tai sitä, jos on paha mieli. En ainakaan kovin monelle, tai helposti. Ellu kysyi siskoltani, että pitäisikö siitä mennä vain väkisin läpi, koska koki toisinaan olevansa hyvin neuvoton kanssani. Jäin miettimään asiaa paljon jälkikäteen. Ne jotka ovat joutuneet elämän pakosta selviytymään ja taistelemaan yksin, tekevät sitä myös aikuisena. Malli on niin totuttu, ettei sitä osaa itse edes kyseenalaistaa. Olen aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan muita, mutta harvoin pyydän itse apua. Asioita on lakaistu maton alle niin pitkään kuin vain muistan. Hätää, tai kärsimystä ei pidä näyttää, vaan se pitää tunkea johonkin, josta se ei näy. En ole sellainen, joka soittaa ystävilleen purkaakseen sydäntään. Pohdiskelen usein yksin ja vain muutaman kanssa voisin jakaa mitä vain pelkäämättä sitä, että hän tuomitsisi minut. Pelkomme eivät tuo meille mitään, mutta silti määräävät ihan hemmetisti kaikkea?! Kuinka vaikeaa tunteiden näyttäminen voikaan oikeasti olla?!
Elina on niin rakastettava, kuin joku ihminen vain voi olla. Aito, hölmö, peloton ja välittävä persoona täynnä kuplivaa! Hän kyllä näyttää tunteensa, mutta hänellä on maailman pisimmät hermot. Olen kovin kiitollinen hänestä. Näin aikuisena tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen on toisinaan ollut hyvin haastavaa. Onkin hyvä, jos ympärillä on niitä, jotka näkevät asiat sinunkin puolestasi. Olen oppinut tekemään sitä parisuhteiden kautta, mutta ystävyyssuhteet vaativat pysyvyyttä kyetäkseni siihen. Jos elämäsi romahtaisi, kenelle soittaisit ja kenen luo menisit asumaan? Kysy tämä itseltäsi ja saatat oivaltaa yllättäviä asioita itsestäsi.
Vaikka olen aina valmis auttamaan ja kuuntelemaan ystävieni murheita, on myös minun syytä opetella tekemään sitä myös itse. Itseni avaaminen ja elämälle antautuminen on haaste, jonka haluan tänä vuonna itseni kanssa ylittää. Se on henkisen kasvun pysäkkini, jota kohti aion rämpiä. Vaikka ihan pienin askelin. Lähelläni on oikeasti turvallisia ja hyviä ihmisiä, joihin voin luottaa. Enempää en edes tarvitse. Reippaus ja pärjäämisen pakko eivät ole enää asioita, joita tarvitsen tässä vaiheessa elämääni. Ne saattoivat tuolloin pienelle tytölle olla sellaisia, mutta eivät ole sitä enää. Selviytymiskeinot ovat nyt ihan toisenlaisia. Nyt tilalle tarvitaan avoimuutta, tunteiden fiksua ilmaisemista ja käsittelyä. Ne kohentavat hyvinvointiani ja sitä, kuka minä olen aidosti. Kuka näkee sinut?
Olemme jokainen keskeneräisiä, joten miksi pyrkisimme vain selviytymään, kun voimme itse muuttaa kaiken?
Nyt ihanaa viikonloppua <3 Love, E
