Kun joulusta tuli vähän vaikea
Istumme vierekkäin ja puristan kättäsi lujemmin. Mietin ajatteletko samaa kuin minä. Miksi me olemme kaksin? En halua viettää joulua, enkä koristella kotia. En jaksa tehdä jouluruokaa kahdelle. Miten turhaa…
Tänä jouluna kokoonnuimme koko perhe isäni luokse Kotkaan. Sisällä oli täysi vilske ja kaaos. Lapsia oli enemmän kuin aikuisia ja meteli sen mukainen. Vauvoja ja vähän vanhempia. Rakastan kuitenkin sitä kaikkea vouhotusta, aitoutta ja vilpittömyyttä. Tänä jouluna kalvoi kuitenkin tunne, jota ei ole aikaisemmin ollut. Kaikilla muilla on lapsia paitsi minulla. Kaikilla muilla on ollut tässä iässä lapsia. Olenko aina se outo? Minulta todella puuttuu jotakin tärkeää. Olenko epäonnistunut? Nämä ovat vain ajatuksia, joita joudun tahdostani riippumatta kuuntelemaan. Ne tulevat todella syvältä.
Sisäinen kello ei ole huuhaata, tai mitä ikinä se sitten onkaan. Hormonit ovat ainakin todellista totta! Uskokaa tai älkää, sulkisin ne jos voisin. Olen myös huomannut, kuinka Helsingistä muutto muutti omaa suhtautumistani lasten saamiseen. Yhtäkkiä olenkin jo vanha ja sisäinen kello huutaa, vaikka en haluaisi. Minä en mitään ole päättänyt, mutta jokin minussa on toisin. Kaikki sanovat ettei olisi kiire, mutta ei sekään auta.
Kaikilla on lapsia ja kaikki ovat vähintääkin raskaana. Helsingissä taas kukaan ystävistäni ei edes puhu koko asiasta. Kuinka puolentoista tunnin ajomatkan päässä voi olla edessä kaksi aivan eri maailmaa? Suorituskeskeisyys todella näkyy myös perheen perustamisessa. Ura on tärkeä myös meille naisille ja hektiseen elämäntyyliin ei koeta lapsien istuvan millään tavalla. Lapsia saadaan yhä myöhemmin ja siksi myös ongelmat lisääntyvät. Odotetaan liian pitkään. Vaikka olekin käynyt tutkituttamassa oman hedelmällisyyteni Ovumia Fertinovan klinikalla, ei hyvä tulos poista totuutta. Vaikka se poisti pelon ja epävarmuuden, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi aivan yhtä pihalla omien hormonieni kanssa.
Mutta niinhän se on, että se mitä alitajunnassaan tuottaa, siihen myös kiinnittää huomiota. Minun silmäni poimivat jokaisen lapsen, huomaavat jokaisen vauvanvaatteen ja korvani kuulevat pienenkin ilmaisun siitä, että joku pieni on täällä. Olen kävelevä hälytin! Onni kaikille läheisille ja heidän lapsilleen.
Vaikka keskityn uraani ja itseeni, en silti koe, etteikö siihen mahtuisi mitään muuta. Joskus olin kyllä sitä mieltä, mutta en enää tässä vaiheessa elämää. Koen perheen olevan jotakin paljon isompaa, merkityksellisempää ja tärkeämpää. Eräs tuttavani sanoi minulle, että sinun jos jonkun kuuluisi saada paljon lapsia, koska olet aivan ihana niiden kanssa. Alkoi naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Ihana. Siltikin mietin, ettei parisuhteemme ole valmis siihen kaikkeen.
Aina ihmettelen, miten parisuhteet pysyvät kasassa ja kuinka osa onnistuu hitsaantumaan vain tiiviimmin yhteen perheen myötä? Onko ihan typerää edes ajatella, että parisuhteesta voisi olla koskaan täysin varma? Eroperheestä tulleena en haluaisi sitä lapsilleni, kahta eri kotia. Se tuntuu olevan yksi isoimmista peloistani, joka jarruttaa vähän kaikessa. Se muuttaa aina kaiken, halusimme tai emme. Vaikka kuinka hyvin eron hoitaisi, vaikuttaa se aina lapsiin jollakin tavalla. Nykyään eroaminen on kuitenkin enemmän normaalia, kuin millään tavalla poikkeavaa. Ei enää oleteta, että sen yhden ihmisen kanssa ollaan aina. Vaikka se kuinka pitäisi paikkansa, en haluaisi sitä itse lasten kanssa.
Vaikka kokisin itseni olevan valmis, ei asia ole niin yksinkertainen. Ei vain ole. Minusta tuntuu usein, että olisi vain helpompaa päättää, ettei tekisi lapsia. Ei tarvitsisi pohtia onko parisuhde valmis siihen. Ei tarvitsisi ikinä luopua omista haluistaan, eikä sitoutua niin täydellisesti kehenkään. Ei tarvitsisi pelätä toisen puolesta. Mutta mitä elämää se sitten oikeasti olisi? Ei ainakaan minun. Uskallan paljon ja olen tehnyt monia rohkeita päätöksiä elämässäni. Nyt kun kyseessä on jokin muukin kuin vain minä, on tämä paljon vaikeampaa. Tämä kyseinen päätökseni voi vaikuttaa johonkin toiseen, täysin viattomaan. Itsekkyydelle ei ole sijaa siinä maailmassa.
Ympäristö vaikuttaa moneen asiaan. Jos huomaa ajattelevansa perhettä ja lapsia jatkuvasti, kuinka voi olla varma ettei se johdu vain ympäristöstä? Että tietäisi varmasti kaiken olevan omaa halua, tarvetta ja valmiutta? Tuntisi, että tämä parisuhde on se, jossa yhteinen perhe on tarkoitettu. Nämä ovat isoja päätöksiä. Ne sitovat meidät loppujen lopuksi koko elämäksemme. Tuohon toiseen ihmiseen, sekä näihin pieniin ihmeisiin täällä. Ei mitään pieniä juttuja, joissa vain halutaan.
Tiedän myös sen, että kaikki pelot joita kannamme, koettelevat myös tiedostamatonta mieltä. Ei ole hölynpölyä käsitellä ja päästää irti omista peloistaan, sillä ne eivät usein kannattele, vaan saattavat ajaa meidät juuri siihen mitä pelkäämme. Helposti järkeilemme niiden suojelevan meitä, vaikka niin ei aina olisikaan.
-E <3
Kukaan ei ole seppä syntyessään. Itsellä 12&10v lapset edellisestä liitosta ja nyt uuden miehen kanssa vauva tulossa. En tiedä ollako paniikissa vai onnellinen että vielä 34v tulin raskaaksi. Se kun ei ole tae että on jo kaksi lasta ennestään että jatkossakin tärppää.
Nyt käytännössä aloitan kaiken alusta ja se myös pelottaa vaikka en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jaksanko näin ”vanhana” kuten reilu kaksikymppisenä koliikkia jne? Onneksi on mies tukena ja isommista lapsista saa hieman apua että pääsee suihkuun ilman että vauva pitää roudata sitterissä mukaan jos on hereillä.
Nämä on ikuisuuskysymyksiä. Kukaan ei voi sun puolesta päättää.
OI isosti onnea Niina! <3 Ihan mahtava juttu.
Muut lapset ovat iso apu tulevassa, kyllä sinä selviät!
Ja taidat olla ihan oikeassa...ikuisuuskysymyksiä todellakin.
-E
Hyviä kysymyksiä mietit, ne vain ovat sellaisia mihin ei välttämättä saa vastausta.
Yksi asia kuitenkin on varma: Ikinä eikä koskaan tule juuri oikeaa hetkeä saada/yrittää lasta. Aina jokin asia on epätasapainossa tai mietityttää. Joskus jos jää vain odottamaan SITÄ oikeaa hetkeä, huomaa myöhemmin ja vasta liian myöhään ettei se olekaan enään mahdollista.
Joskus on siis hyvä lopettaa jahkailu ja tehdä niinkuin sydän sanoo, oikeasti.
Hyvää uutta vuotta 2019!
Kiitos Taru <3
Ihan totta puhut. Järkeily ei tässä tilanteessa välttämättä auta, vaikka kuinka yrittäisi.
-E
Tässä lukiessa oma vauva potkii mahassa kovaa, kun mies soittaa kitaraa vieressä. En voisi olla onnellisempi. Mulla on ollut aina vauvakuume, nyt 29 ja eka tulossa, oon monta kertaa miettiny, että olisi pitänyt uskaltaa jo aiemmin. Mulla on jo nyt semmonen olo, että haluun jo tulla uudestaan raskaaks vaikka ekaakin on vielä n. 100 päivää jäljellä. Hullua, tiedän. Hyppää rohkeesti tähän kelkkaan, raskaaksi tulossakin voi vierähtää hetki. Oisit varmasti hyvä äiti, kun mietit asioista noin. Ja onhan tää ihan mieletöntä, mihin kroppa pystyy!
Ihana!! <3 Kovasti onnea sinne ja nauti raskaudesta täysillä.
Upeaa että uskalsit ja aika oli varmasti oikea. Kaikella kun on aina syynsä.
Kiitos kauniista tsempeistä <3 -E
Mulla on ihan samanlaisia ajatuksia just nyt! Olen aina ollut vähän sillä ajatuksella että en varmaan koskaan halua lapsia ja nyt kun ajatukset ovat ilmaantuneet mietin että oikeasti vai vaikuttaako ympäristö jne ajatuksiin!
Kyllä varmasti joltakin osin, mutta toisaalta, kun tunne tulee sisältä, senkin huomaa.
Ympäristö mahdollisesti vain vahvistaa olemassa olevaa tunnetta? <3 Tsemppiä sinne Krista. -E
Mulla meni kylmät väreet kun luin tekstiäsi, niin älyttömän kauniita ajatuksia! Me juuri vietimme kuusi kuukautta vanhan poikamme ensimmäistä joulua… Toivon sydämeni pohjasta, että hauras toiveesi omasta perheestäsi toteutuu pian. Tulet varmasti olemaan upea ja rakkaudentäyteinen äiti.
<3 Kiitos Vilma kauniista sanoistasi. Alkoi ihan itkettää.
Kaikkea hyvää teidän koko perheelle <3 -E
Hienoa pohdintaa.
Itselleni kävi niin, että tapasin nykyisen.kumppanin ja lapsen isän vain pari kuukautta aikaisemmin kun tein positiivisen testin.
Minä en ollut valmis, suhde oli tuore ja olimme vasta tutustumassa toisiimme ja etäsuhde vielä.
Melko pian tapaamisemme jälkeen kuitenkin keskustelimme, että haluammeko lapsia.
Ja molemmat halusimme (olimme 30 ja 31 vuotiaat) puhuimme, että katsellaan syksylle miten homma lähtee toimimaan ja jos vaikka pääsisimme ennen sitä yhteiseen kotiin edes. Toisin kuitenkin kävi kun huomasin, että menkat olivat myöhässä ja testi positiivinen. Eikun hihat heilumaan, töitä hakemaan ja muuttoa suunnittelemaan.
Välillä oli todella rankkaa kun ei toisen tapoja edes ehtinyt oppimaan kun olikin jos pieni ihminen josta piti oppia huolehtimaan.
Mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois, mieheni on ihana ja aivan loistava isä vuoden ikäiselle pienokaiselle.
Oi että! Mieletöntä <3 Ihanaa että kaikki meni hyvin ja ongelmista selvittiin.
Aikamoisen mylläkän olette käyneet tekin kyllä läpi! Halit sinne -E
Amen! Kirjoitit samat mietteet kun mitä ite pyörittelen päässäni. Mun 30 kriisi on ollu vauvakuumetta mitä en odottanut tulevan mutta niin se biologinen kello teki tepposet.
Huojentavaa kuulla, että samoja ajatuksia pyörii muillakin. Kovasti tsemppiä ja täältä on ainakin ihana saada parasta mahdollista vertaistukea <3
Kiitos. -E
Kiitos rehellisestä ja avoimesta kirjoituksestasi <3 Itselläni on kaksi alakouluikäistä lasta ja ikäkin jo lähempänä neljääkymmentä. Helposti ikä ja elämänkokemus, tietoisuus kaikista mahdollisista riskeistä – ainakin omalla kohdalla – saattaa antaa pelolle ihan liikaa tilaa ja upeita asioita voi jäädä kokematta kun pelko on vahvempi. Kirjoituksessasi mietit asiaa järkinäkökulmasta ja ihan aiheellisesti. Kaikki riskit on totta ja mahdollisia. Kysymys ehkä viime kädessä onkin siitä kumpi tunne sinussa on vahvempi, tahto vai pelko. Mieheni kanssa olemme olleet yhdessä melkein parikymmentä vuotta ja ajattelen että yhteinen vahva tahto on myös keskeinen voima pitkässä liitossa – muotoaan muuttavan rakkauden lisäksi. Kaikkea hyvää tulevalle vuodelle Eevi!
Ihana Mintsu <3 Olet täysin oikeassa. Liikutuin ihanasta neuvostasi, kiitos.
Haleja! -E
Niinkuin sanotaan, lasten hankintaan ei koskaan ole oikeaa aikaa. Haastavaa se on aina. Ja parisuhdetta se koettelee ja muokkaa joka tapauksessa, koska ette enää ole kaksin. Ja pätee oli sitten kyseessä ensimmäinen tai toinen lapsi. Lasten hankinta on totaalinen hyppy tuntemattomaan koska et vaan tiedä mitä tuleman pitää. Meillä on tietoisesti hankitut lapset ja siltikin ensimmäisen kohdalla vielä synnärille lähtiessäkin iski paniikki, että tätä muuten ei enää voi perua. Tsemppiä tulevaan, mitä se ikinä ehkä onkin.
Kiitos Jenni <3 Todellakin sitä. Hyppy tuntemattomaan joka tapauksessa! Kaikkea hyvää sinne ja
Kiitos viestistäsi -E
Lasten hankkiminen oli alusta asti melkoinen tunnemyräkkä, pillereiden pois jätöstä ja siitä seuranneesta n.kk kestäväneestä itku/nauru herkkyydestä äkilliseen pelkoon ’mitä jos en voikaan tulla raskaaksi nyt kun olen siihen valmis?’ Sitten lopulta raskaus joka on aivan uusi maailma muutoksineen, pelkoon, ihastukseen puhumattakaan synnytyksestä…koskaan ei varmasti voi olla valmis, lapsi tulee aina muuttamaan jotain, halusi tai ei.
Nyt kahden tytön äitinä voin kertoa että jokaisessa päivässä on rankkoja, ärsyttäviä ja uuvuttavia hetkiä, mutta enemmän on niitä tilanteita joissa tapahtuu jotain mikä saa nauramaan, ihastumaan ja heltymään etten vaihtaisi päivääkään. Ja mitä tulee kumppaniin, ainakin omalla kohdalla parisuhde vahvistui, erimielisyydet kuuluvat elämään eikä se ruoho ole sen vihreämpää aidan toisella puolella. On ihanaa katsoa omaa miestä myös isänä.
hei ihana <3 Nää tarinat saa herkistymään, mutta silti niissä on niin paljon voimaa. uskon että myös muut lukijat saavat näistä teidän kokemuksistanne paljon irti, sillä minä ainakin saan. Kiitos <3 -E
Ei sitä tosiaan voi ikinä olla 100% varma, että kestääkö se rakkaus puolison kanssa. Ei mistään tiedä. Täytyy vain uskoa ja luottaa, tahtoa ja halua olla toisen kanssa. Meidän esikoista alettiin yrittää, kun olimme olleet yhdessä 4kk. Vuoden se lopulta otti, että raskaus alkoi. Nyt 10 vuotta yhdessä ja 4 lasta. ? Välillä on rankkaa, mutta olisko se hyvää elämää ilman sitä nurjaa puolta. En vaihtaisi päivääkään pois.
Näin se on Jonna. Ihana tarina, kiitos <3 Vaikka oma eropelko on vahva, osoittaa nämä tarinat juuri sitä ihanuutta kaikessa.
Kaikki on mahdollista. Olet upea, kiitos. -E
Moi!
Koen olevani vielä nuori, 21 -vuotias, joten kiire ei ole, mutta lähellä on paljon lapsia. Tuntuu, että joka puolella on lapsia, kiinnitän heihin huomiota, rakastan puuhailla lasten kanssa, vastata hassuihin kysymyksiin, kun tiedonjano on valtava. Oma perhe on suurin haaveeni koskaan. Mutta ei vielä. Mutta, mitä jos ”ei vielä” jatkuu jatkumista ja koskaan ei ole se aika. Parisuhde ei ole kyllin vahva vielä vuosienkaan jälkeen, mutta onko se koskaan. Entä jos toinen ei jossain vaiheessa halua enää lapsia. Tai perheen perustaminen ei olisi mahdollista.
On ihanaa lukea blogiasi, ja tietää että näiden ajatusten kanssa ei ole yksin. Ja että niistä voi puhua ääneen. Tsemppiä valtavasti kaikkeen tulevaan. Mitä se sitten onkin ❤️
Ymmärrän niin hyvin ajatuksiasi. On huojentavaa huomata, kuinka oman suunsa avaamalla voi löytää näin paljon <3
Kiitos sinä ihana, toivon kaikkea hyvää sinne! -E
Tärkeitä ajatuksia… Kukaan ei koskaan ole valmis äiti ja isä. Vanhemmaksi kasvetaan yhdessä lapsen kanssa ja vaikka siihen kuinka valmistautuisi, silti se yllättää ja elämä muuttuu. Mutta se ei tarkoita sitä, että menettäisi jotain. Päinvastoin. Joku toinen ovi ehkä sulkeutuu, hetkeksi, mutta sellaiset ovet avautuvat, joiden olemassaolosta ei voi edes haaveilla. Ja itse vanhempana, äitinä, ajattelen myös, että itsekäs saa olla edelleen. En ole luopunut mistään, päinvastoin, saanut jotain sellaista rakkautta ja sisältöä elämään, josta en aiemmin tiennyt mitään.
Ja tieto lisää tuskaa.. mitä enemmän asioita pohtii, niin sitä epävarmemmalta kaiken saa näyttämään. Lapset ovat lahja, niitä ei voi tehdä tai suunnitella, vaikka se ulospäin siltä vaikuttaisi. Koska loppujen lopuksi saamme sen mitä meille annetaan.
Vanhemmuus on suuri askel elämässä, tuntematon tie, jonka oppii kulkemalla. Ei siihen ole valmista karttaa. Mutta niin on huominenkin, loppujen lopuksi vain suuri arvoitus ja menemme elämän armoilla, otamme mitä meille annetaan ja elämme sen mukaan.
Minun ohjeena olisi kuitenkin, älä pohdi asioita liikaa. Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Aina tulee jos, mutta, kun, mitä jos… ne sanat ovat aina olemassa. Mutta luota siihen, että elämä kyllä kantaa. Ja vanhemmuus, rakkaus omaan lapseen, se todella on paras ja vahvin tunne mitä elämä vaan voi antaa. Sitä kohden kannattaa mennä, jos yhtään siltä tuntuu. Ja sitten kasvaa sen mukana. <3
Tsemppiä suuriin päätöksiin!
Aivan ihania lauseita, kiitos <3 Niin viisaita, joista kiitän todella. -E
Mä luulen ettei toive lapsista koskaan ole loppujenlopuksi järjen asia. Se on jotain niin paljon syvempää ja tiedostamatonta ja samalla kuitenkin aika vahvasti ihmisyyteen liittyvää. Enemmän tunnepuolen asia siis. Onko se ympäristö vai tämän ajan vitsaus, että kaikkea pitää pystyä järkeilemään ja kontrolloimaan?
Tunnistan itsessäni kyllä nuo nykyajan vitsuakset, eikä pelkästään lasten saamiseen liittyen. Olen kuitenkin tullut siihen lopputulemaan omien kokemusten myötä, että mitä enemmän kontrollista luopuu sitä enemmän jää tilaa elämälle. Ja se on oikeastaan aika ihanaa ja vapauttavaa. Asiat menee omalla painollaan.
Kun ei tiedä ja suunnittele tarkkaan kaikkea, ei tarvi myöskään pelätä ja velloa. Martti Lindqvistiä lainatakseni “Jos hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, niin täysin suunniteltu on pahasti tehty, sillä se vie tilan itse elämältä.” (Auttajan varjo-teoksesta)
Moi Sanna,
Voit hyvinkin olla oikeassa – ei ole järjen kanssa mitään tekemistä. Sitä pohtii toisinaan liikaa, kun ei kykene kuuntelemaan sydäntään.
Kiitos ihanista ja voimaannuttavista ajatuksista, tuli taas ajateltavaa <3 -E
Lasten teko ei ole järjen asia vaan juurikin se syvempi tunne, sisäinen kello. Jos odottaa oikeaa hetkeä, voi lapset jäädä tekemättä.
Parisuhteelle lapset ovat aina iso juttu mutta jos tuntuu ettei suhde ole vakaa ja turvallinen ei kannata lapsia tehdä. Jos kuitenkin näet teidät yhdessä vielä vanhana katsomassa lasten lasten leikkejä, lapset voisivat olla hyvä idea. Elämässä kuitenkin voi tapahtua mitä vaan, suhde ei välttämättä kestä mutta lapset aina pysyy. <3
Ihana kommentti, kiitos <3
Todella kauniita ja fiksuja ajatuksia. <3 Itse ajattelen, että ei elämässä ehkä voi koskaan olla täysin valmis eikä tilanne ole koskaan täydellinen, aina on jotain meneillään.. Täytyy vaan seurata sydäntä ja luottaa siihen että kaikki menee niin kuin on tarkoituskin. <3
Koskaan ei ole oikea hetki. Koskaan ei voi olla varma mistään. Itse olen jäämässä lapsettomaksi ja sanon aina kaikille että kannattaa vaan heittäytyä ja yrittää mielummin ennemmin kuin myöhemmin. Jos siis on sellainen tunne että lapsen haluaa ylipäätään. Yritin exäni kanssa lasta tuloksetta, sitten erosimme ja ei ollut edes ketään kenen kanssa yrittää. Nyt on uusi puoliso joka ei halua lapsia ja itselläkin alkaa ihan teoreettisestikin aika loppua. On pitänyt miettiä haluanko lapsen vai parisuhteen. Halusin parisuhteen nykyisen puolisoni kanssa, kun ei olisi ollut mitään takeita edes siitä että voin saada lasta vaikka yrittäisin. Itse olen melko sinut asian kanssa, mutta rohkaise kyllä vain heittäytymään jos yhtään siltä tuntuu. Tämä on asia jota ei halua joutua katumaan.
Itse ajattelen myös lapset ihmisinä, jotka toivottavasti tulee huolehtimaan minusta vanhana. Sitten kun en pärjää, he ovat minun turva ja pystyn seuraamaan heidän elämää. Lapset on pieniä vain todella lyhyen hetken. Itse sain ensimmäisen lapsen 19 – vuotiaana työttömänä ja rahaa ei juuri ollut. Silti aina olen voinut turvata lapsille hyvän elämän ja meillä menee todella hyvin. Olen myös yhdessä saman miehen kanssa. Ollaan kasvettu ja hitsauduttu tiukasti yhteen, vaikka lapset on olleet lähes aina parisuhteessa läsnä. Onnea sinulle tulevaisuuteen!
Meillä ei ollu Vauvakuumetta, mutta koska järkiminä halusin joskus lapsen, oli se pikkuhiljaa hankittava. En oo vielä varma mitä haluun tehdä isona ja jotta yrittäjyys tms. On mahdollista, pitää lapset olla tehtynä.
Juho tavallaan ymmärs, mutta ei se innosta kiljunu. Ymmärrän hyvin, isommat jo niin isoja, et ovat itsenäisiä monessa asiassa, sit tehää vauva, jossa oot taas vuostolkulla kiinni.
Raskausaikanakaan Juhoo ei paljoo liikkeet kiinnostanu tai mikään muukaan, mut kyl se itseasiassa mun kahvin juontia kyttäs, sen tyyli sitten osottaa se? Mutta nythän toi on 110 % mukana oleva rakastava isä. Ollu syntymästä asti (Jenna oli ekat päivät lastenosastolla, isi tuli tarpeeseen!).
Ei ollu meille oikeaa aikaa tälle, kokoajan jotain, mut se aika teki siit sit kuitenki oikean.
Olin juuri täyttänyt 30 vuotta, kun testi näytti plussaa yhden ainoan (suojattoman) yrityskerran jäljiltä. Kaikki muuttui kerta heitolla, niin se vain on.
30 vuotta itselle elettyä aikaa, nyt oli aika siirtää itsekkyys sivuun ja antaa tilaa uudelle elämälle.
Ja niin se vain on, että kun kerran on saanut lapsensa syliin, ei voi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Onnea ja menestystä teille!
Hei, olen seurannut Eevin ja kommenttikentän kipuilua lapsi-asiassa. Ensin pohdin, että miksi noin nuoret ihmiset stressaavat asiaa. Seuraavaksi hävetti. Tuska on kova, jos lapsettomuuden pelko iskee. En minä tai kukaan muu voi määrätä mikä on sovelias ikä pohtia lapsettomuuden peikkoa. Itse mietin sitä joka päivä. Olen itse 38-vuotias nainen ja olemme mieheni kanssa yrittäneet aktiivisesti esikoista 3,5 vuotta. Yksi tuulimunaraskaus todisti, että hedelmöittyminen näillä geeniyhdistelmillä on mahdollinen. Olemme olleet hedelmöityshoidoissa nyt puoli vuotta. Olen tutkimusten mukaan ikäisekseni erittäin “mehukas” mammaksi ja mieheni isäksi eli kummassakaan ei ole fyysisesti “vikaa”. Ehkäpä kaikki hoidoissa käyneet ovet kuulleet, että 33% lapsettomuudesta johtuu naisesta, kolmasosa miehestä ja lopulle ei löydy selittävää syytä. Silti emme anna vielä periksi, julkinen lapsettomuushoito jatkuu kunnes täytän 40. Siihen asti näillä mennään, kuukausi kerrallaaan. Jos joku ölisee, että mitäs aloitit vanhana, niin ensinnäkään asia ei kuulu kenellekään eikä ole muiden kommentoitavissa ja toisekseen olin reilusti alle 30 kun lopetin ehkäisyn kokonaan, lasta ei vain kuulunut. Elämä on. Tsemppiä meille jotka asian parissa aikaa kulutamme! <3
Meillä kaksi ihanaa lasta jotka ovat kyllä silmäteräni. Valitettavasti kuitenkin parisuhde, tai toiseen ihmiseen ei voi koskaan täysin luottaa. Minä luotin, ja sain kylmän suihkun niskaani nyt talvella kun mies ilmoitti ettei ole enää tunteita minua kohtaan (vaikka tosiasiassa oli toinen nainen). Olin aina uskonut että voimme kaikesta puhua avoimesti ja rehellisesti. Mutta toisin kävi. En olisi koskaan tahtonut eroperhettä lapsilleni, varsinkin kun he ovat niin pieniä. Nyt kuitenkin olemme kuukauden eläneet kolmen hengen arkea, päivä kerrallaan.
Parisuhde muuttuu kyllä lasten tulon myötä. On tottakai huonoja ja hyviä ajanjaksoja. Jos todella tahtoo, kaikesta selviää yhdessä <3
Hei haluisin vielä lisätä tähän sadannen kerran että nimenomaan, se OIKEA aika ei tuu ikinä jos sitä jää odottamaan. Oon itse nyt 29 ja odotan ekaa lasta, jätin pillerit pois jo jonkin aikaa sitten kun tilanne oli “hyvä” lasten teolle mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Sitten sattui ja tapahtui vaikka mitä ja tilanne ei ollutkaan enää niin hyvä ja juuri silloin tulinkin raskaaksi kun se lasten teko ei enää pyörinyt mielessä! Ensi paniikin ja asioiden tärkeysjärjestykseen ja puolison kanssa pitkien juttelu-tuokioiden jälkeen tultiin siihen tulokseen että nyt ei stressata sitä täydellistä hetkeä vaan järjestetään asiat niin hyvin kun ne voidaan ja ollaan onnellisia ja innoissaan turhan huolehtimisen sijasta kun kuitenkin aina ollaan niitä lapsia haluttu. Ja ollaankin huomattu että ei tän parempaa ajankohtaa voi ollakkaan, ollaan vielä molemmat nuoria ja terveitä ja lähipiirissä paljon leikkikavereita tulevalle lapselle joten miksi olisi pitänyt vielä jotain täydellistä hetkeä odottamaan -suuria säästöjä/isompaa asuntoa/parempaa autoa tms tms? Jos susta tuolta tuntuu niin kuuntele sitä sydämmen ääntä! Jo tämä raskausaika on ruvennut meitä molempia valmistamaan henkisesti ja muutenkin tulevaan muutokseen sillä kukaan ei ole syntynyt äidiksi tai isäksi! Itse aina ajattelin että onkohan hulivili-puolisistani isäksi mutta tämä muutos minkä hän on käynyt läpi yhdessä ollessamme ja nyt lapsen tuloon valmistautuessamme on saanut minut vakuuttuneeksi. 🙂 Kauhean sääli olisi jos lasta olisi aina “salaa” toivonut ja sit kun se “oikea”hetki tulee tai varmistut siitä että miehesi on se “ainoa oikea” niin se ei enää onnistuisikaan.. eli pliis, kuuntele sydämmen ääntä, olisit varmasti tosi hyvä äiti!!
Nykyaikana kaikki ns suuret asiat tuntuu olevan paljon vaikeampia kuin ennen. Valinnanvapaus ei sina tee asioita helpommiksi. Ajatella, että ehkäisy tuli mahdolliseksi käsittääkseni vasta joskus 60-luvulla. Ennen sitä oli huonot mahdollisuudet valita. Kyllä kuulostaa siltäettä teidän kannattaisi ryhtyä toimiin 😉
Itse hankin lapsen kun aloin pelätä enemmän sitä että minulla ei ole perhettä, kuin ajatusta että minulla olisi perhe. Oma lapsi on elämän mullistava asia, niin uskomattoman hieno juttu, että sitä on hankalaa kuvailla. Lapsi tuo elämälle uutta merkitystä ja syvyyttä. Lapsen oppimista ja kehittymistä on todella hienoa seurata. Parisuhde on tärkeä ja turvallinen koti pitää tarjota, mutta täydellistä perhettä ei ole kenelläkään. Meillä poika on toiminut parisuhteen liimana, vaikka arjessa on riitoja joskus, on kuitenkin ylätasolla aina mielessä se yhdistävä tekijä, että lapsi on puolet minua ja puolet rakastamaani henkilöä. Hankalia tilanteita voi tulla vastaan, kuten kenelle tahansa elämässä. Itse on hankalaa kuvitella omaa elämää ilman lasta, mitä sitä oikein tekisi ja ketä varten.. Lapsi tuo elämään fokusta, perspektiiviä, iloa ja toki myös huoltakin, isoja tunteita kaikki. Oma näkökulmani on, että lapsen mukana elämä on elämää isommalla panoksella, riskit ovat suuremmat mutta niin myös voitotkin. Kaikkea hyvää teille!