My timeline

Paljon on tapahtunut vuosien saatossa. Kroppani, elintapani ja elämänasenteenikin ovat muuttuneet paljon. Olen aivan toisenlainen ihminen kuin 18-vuotiaana. On aika mieletöntä katsoa omaa aikajanaansa taaksepäin ja huomata oma elämänkaari vaikka seitsemän vuoden sisään. Olen säästänyt ikivanhan tietokoneen, jonka salaisen arkun päätin avata tänään palatakaseni hieman taaksepäin. Siellä on nätisti arkistoitu Eevin bailut, mökkireissut ja ulkomaanmatkat. En edes tunnista niistä itseäni! Missään kuvassa ei ole yhtäkään vihjettä siitä, että rakastaisin treenaamista – ehkä siksi että silloin se ei ollut minulle vielä niin tärkeää. On ollut myös aika, kun en tehnyt sitä lainkaan.

On hyvä että muutokset tapahtuvat vähitellen. Sisäistämme muutoksen ja siihen johtaneet asiat oikeasti ja muutos on luonnollinen. Ihmisen on äärinmäisen vaikeaa kääntää äkillisesti muutosvaihdetta päälle, jossa koko elämä pitäisi määrittää uusiksi. En ainakaan itse kykenisi sellaiseen ilman että siitä seuraisi ongelmia. Sitä paitsi, silloin koko matka jäisi oikeasti kokematta!

Liikuin jo pienestä lähtien paljon ja rakastin ihan kaikkea liikuntaa. Muutettuani 17-vuotiaana Helsinkiin se kuitenkin jäi, vaikka salaa sitä kaipasinkin. Kokeilin muutamia juttuja mutta liikuntapiireihin oli jotenkin vaikea päästä sisään isossa kaupungissa. Ostin salikortin parikymppisenä, mutta muistan sen pölyttyneen ainakin vuoden laatikon pohjalla. Taisin olla 21 vuotta kun pääsin taas jyvälle liikkumisen ihanuudesta ja fiiliksestä. Aluksi kävin jumpissa ja ruokavalioni alkoi vähitellen muuttumaan terveellisempään. Bailuviikonloput muuttuivat leffailtoihin ja aamutreeneihin. Sipsit ja mäkkäri jäivät ja tilalle tuli oikeaa ruokaa, mutta viikonloppuisin saatoin ottaa kevyemmin ja muistan leiponeeni usein. Muistan kuitenkin hakeneeni koko ajan tasapainoa elämääni. Jotain puuttui. 

Etsin omaa tasapainoani pitkään. Näin jälkikäteen osaan sanoa sen verran, että hain sitä vääristä paikoista ja vääriltä ihmisiltä. En ollut vieläkään löytänyt sitä paikkaani, jota etsin jo Helsinkiin saavuttuani eri harrasteryhmistä. Kaipasin jotakin johon kuulua, kaipasin perhettä. Vähitellen iän karttuessa aloin ymmärtämään itseäni paremmin ja vähitellen myös ymmärtämään sitä tyhjää oloa sisälläni. Sitä ei edes hikisin ja raskain treeni korvannut.

Vaikka minulla oli ystäviä, en koskaan tuntenut kenenkään olevan tarpeeksi lähellä. Kaipasin samanhenkisiä ihmisiä, joiden seurassa saisin olla ja toteuttaa itseäni. Kaipasin asioita, joilla oli merkitystä oikeasti. En sano että harmittelisin sitä aikaa jonka käytin niin sanotusti väärien ihmisten seurassa, sillä siihen hetkeen he olivat oikeita. He opettivat minua omalla tavallaan jokainen ihan hirveästi. Opin arvostamaan aitoa ystävyyttä, aitoja tunteita. Muutuin myös ihmisenä paremmaksi heidän ansiostaan. Elämä muokkaa meitä koko ajan ja hyvä niin. Ne elämät oli koettava, jotta pystyn olemaan tässä pisteessä tänä päivänä.

Nyt kun olen löytänyt sen silloin niin kovasti kaipaamani tasapainon, ymmärrän että sen etsiminen kannatti. Ilman niitä oppeja matkan varrella en osaisi arvostaa ihmisiä ja asioita samalla tavalla. Liikunta osoittautui kuitenkin tämän matkani varrella tukipylvääkseni. Se oli asia  johon lopulta tukeuduin ja mistä sain voimaa ja energiaa. Kun sen oli taas löytänyt, se pysyi vaikka millainen myrsky olisi elämässä vallinnut. Siitä voi saada jotain todella arvokasta ja pysyvää. Liikunnasta hain mielenrauhaa ja tasapainoa sisäisesti, jota se tosiaan tarjosi.

Nyt olen löytänyt ympärilleni sen perheen ja ne asiat, jotka tekevät omasta elämästäni tärkeän ja hyvän. Lähelläni on minulle oikeita ihmisiä ja asioita, jolloin en enää koe etsiväni mitään. Se levottomuus ja huoli vei energiaani ihan hirveästi näin jälkikäteen ajateltuna. Etsin silloin vielä itseäni. Etsiikö ihminen lopulta vain sisäistä rauhaa? Sellaista oloa jossa ei ole levottomuutta tai epävarmuutta? Ehkä. Sen rauhan saattaa löytää oikeiden ihmisten kautta, kun ei tarvitse yrittää tai ponnistella ollakseen toiselle hyvä. Se saattaa myös tulla elämään iän myötä.

Vaikka nämä muutoskuvat eivät ole ulkoisesti mitenkään mullistavia, tapahtui muutoksia paljon sisäisesti. Muutostarinat ovat nimittäin oikeasti lopulta enemmän sitä kaikkea, miten ihminen muuttuu sisältä projektin aikana. Myös jokainen ulkoisen muutosprosessin läpikäynyt voi huomata sen, kuinka ulkoiset, huikeatkin muutokset ovat lopulta vain se sokeri siellä mukin pohjalla. Eniten arvostaa sitä omaa kasvuaan, oivalluksiaan ja kehittymistään. Mutta on kuitenkin silti loistavaa omistaa upea hyvinvoiva keho, joka voi hyvin! Omista saavutuksistaan saa ja pitää olla ylpeä.

Tähän loppuun on pakko heittää tämä kuva. Jos joskus tuntuu että muutosta ei tapahdu, palaan tähän kuvaan ja nauran itseni kipeäksi. Kuvien välillä on  2 vuotta.

Minäkin olisin halunnut heti kaiken. Niin me usein haluamme. Mutta en usko että osaisimme arvostaa asioita ilman sitä kaikkea ponnistelua, itkua, surua, onnistumisia ja iloa. Nyt on paljon helpompaa keskittyä omiin arvoihin, kun ei tarvitse sohia ympäriinsä. Tämähän ei kuitenkaan ole se viimeinen pysäkki, vaan nyt ollaan vasta ensimmäisellä 😉

Ps. Lisää näitä ihastuttavia kuvia on varmasti vielä luvassa -E