Onnellisuuden tavoittelu lisää tyytymättömyyden tunnetta
Meillä kaikilla on elämässä yksi ja sama tavoite. Haluamme kaikki olla onnellisia. Se on hyvä tavoite. Pyrimme nimittäin automaattisesti minimoimaan onnen tiellä olevat asiat ja maksimoimaan hyvät. Tässä saattaa kuitenkin olla syy siihen, miksi emme koskaan saavuta onnellisuutta ja sitä tyytyväisyyttä, jonka kuvittelemme mielessämme mahdolliseksi. Se että kaikki olisi vain ihanaa, on harhaa. Niin kauan kuin uskomme moisen olevan mahdollista, kulutamme itseämme loppuun ja etsimme jatkuvasti uusia tyydytyksiä, jotka eivät koskaan tule riittämään. Tyytymättömyyden kierre on valmis.
Oikeasti jos asiaa mietitään, elämän ongelmat ja niiden ratkaisut luovat meille tyytyväisyyttä. Pitäisikö meidän siis keskittyä niihin ja omiin taitoihin hyväksyä niiden olemassa olo? Miellämme ongelmat aina nimittäin automaattisesti päässämme huonoiksi. Mitä jos tämän ajattelun saisi käännettyä päälaelleen? Nauttisimmeko enemmän elämästä, niin ongelmista ja niiden ratkaisemisesta, sekä myös niistä hyvistä jutuista? Jos helpon elämän riippuvuudesta voisi päästä kokonaan eroon, haluaisin lipun tuolle matkalle. Koska valmista matkaa ei ole, se täytyy itse luoda. Matkaan kuuluu kompastumiset, mutta tärkeintä on tiedostaa asia, jotta muutos on mahdollinen. Koska olen ainakin itse oivaltanut tässä sen, ettei kukaan meistä halua sitä mihin pyrimme jatkuvasti. Emme ole täysin tyytyväisiä edes silloin, kun kaikki on hyvin.
Ongelmat minimoituna ja elämä mahdollisimman helppoa, niinkö? Veikkaan edessä olevan lisää tyytymättömyyttä ja sen hiljentämistä, yksinäisyyttä, merkityksettömyyden tunnetta ja oman mitättömän aseman korostamista. Jos meillä olisi miljoonan omaisuus, kokisimme silloinkin paineita varallisuudesta, siinä missä täysin rahaton ihminen. Ongelma ei poistu, vaan se muuttaa aina vain muotoaan, oli kyse mistä tahansa elämän ongelmasta. Molemmat yksilöt kokevat tyytymättömyyttä ja huomaavat tarvitsevansa enemmän, tai jotain muuta.
Mitä tapahtuisi, jos vain tarttuisimme ongelmiin ja hyväksyisimme elämän suurimmaksi osaksi koostuvan niistä? Toisiko se lisää tyytyväisyyttä hyväksymällä epätäydellisyyden ja oman keskeneräisyyden? On ok olla epätäydellinen epätäydellisessä maailmassa. Jos osaisimme vahvemmin vapautua turhista odotuksista ja paineista vain sillä, että päätämme itse mikä juuri meitä koskettaa, mikä on meille arvokasta ja merkityksellistä.
Mistä tämä tyytymättömyys kaikkeen johtuu? Johtuuko se rajattomista mahdollisuuksista, joita pyörivät jatkuvasti silmiemme edessä? Tai siitä, että meillä on tänä päivänä niin paljon kaikkea ja olemme vain tottuneet siihen. Meitä neuvotaan ja kehotetaan koko ajan kohti tätä ongelmatonta elämää. Oletteko huomanneet tämän? Joka paikasta pursuaa vinkkejä. Olemme oravanpyörässä ennen kuin huomaammekaan, sillä mikään ei riitä, koska mikään ei tuo totaalista tyytyväisyyttä. Haaveenamme on elämä, jota ei ole mahdollista saavuttaa, vaan lopputuloksena poltamme vain itsemme loppuun. Pitäisikö siis sanoa elämälle vain “tee mitä haluat, mennään”. Tunnustan. Minusta se kuulostaa aika vapauttavalta. Paljon paremmalta kuin se, että pitäisi koko ajan pyrkiä johonkin tilaan, jossa oleminen ei ole mahdollista, eikä lopulta edes palkitsevaa, koska aina haluaa enemmän. Voi ahdistus sentään!
En tiedä onko tähän olemassa muuta vastausta, kuin ne omat arvot ja niiden hyödyntäminen OIKEASTI omassa elämässä. Niiden asioiden kanssa on oltava valmis kohtaamaan ongelmia, ratkomaan niitä ja varauduttava aina uusiin. Ne tekevät kuitenkin elämästä juuri sen kaiken arvoista. Toisaalta nyt jos mietin ylipäätänsä sitä, miksi meitä pyydetään usein nimeämään omat arvomme? Miksi? Ehkä juuri tästä syystä…
Olemme mestareita syyttämään ympäristöä ja muita. Tosiasiassa onnellisuutta, tai onnea ei voi ulkoistaa. “jos minulla olisi perhe”, “jos minulla olisi enemmän rahaa”...jossittelu on kamalaa! Se ei vie mihinkään, vaan saamme itsemme uskomaan taas johonkin uuteen, jota voi lähteä tavoittelemaan. Jos-sana kannattaa unohtaa. Joka tapauksessa tulemme kokemaan tyytymättömyyttä aina, minkä tahansa tien sitten valitsemmekin. On punnittava omia arvoja ja päätettävä, mikä on sinulle tärkeää ja merkityksellistä. Lopuilla, ei ole väliä. Ihan oikeasti jäljelle jää aika vähän asioita, joilla on oikeasti jotain väliä MEILLE. Kuten perhe, muutamat hyvät ystävät, työ josta pitää ja terveys jota vaalia päivittäin? Miksi silti välitämme kaikesta muusta, joka tukkii päämme ja aikataulumme?
Some luo illuusiota ja mahdollisuuksia täydelliseen elämään. Miten me emme ymmärrä, kuinka harhaan menemme omien tunneraktioidemme ja ajatusmallien kanssa? “miksi mulla ei mitään noin hienoa, ihan paska elämä”. Feediä selatessa sitä näkee vain elämän loistohetkiä ja alkaa vähitellen uskomaan oman elämän olevan huonompaa. Itsensä olevan huonompi ja toisen jotenkin parempi. Eikä siinä vielä kaikki. Alamme myös kuvitella ja asettaa itsellemme tavoitteita elämästä, joka vastaisi mahdollisimman hyvin tuota kaikkea. Se ajaa meidät vain loputtomaan tyytymättömyyden kierteeseen. Kenelläkään ei ole täydellistä parisuhdetta, vaan ainoastaan hyviä hetkiä, jotka tottakai taltioidaan. Kenelläkään ei ole aina hyvää päivää ja tapahdu vain hyviä asioita. Tämä maailma on täynnä virheitä ja niin kuuluukin olla. Meidän pitäisi vain tajuta se. Mietitäänpä esimerkiksi luontoa! Siellä ei ole kaikki täydellisesti, vaan ainoastaan täydellisessä tasapainossa. Hyväksytään ongelmat ja muutetaan omaa suhtautumista niihin. Miltä kuulostaa? Jonkun mielestä ehkä hullulta, minusta taas järkevältä.
Kuinka paljon meillä on oikeita ongelmia, jotka pohjautuvat arvoihimme ja jotka vaativat huomiotamme? Mistä ongelmista voisimme sen sijaan aidosti luopua? Parantaisiko tämän toteuttaminen onnellisuuttasi pysyvästi? Kysymyksiä, joita itse pyörittelin autonratissa toista tuntia. Luulen kuitenkin oivaltaneeni jotain tärkeää, joten rohkaisen sinua kokeilemaan samaa.
Meidän todellisuus ja onnellisuus koostuu hyvin pitkälti hyvistä pienistä arjen hetkistä <3 -E
Aivan totta! Olen muutamaankin otteeseen pohtinut sitä, että pitäis olla tiedossa jotain uutta. Uutta opittavaa ja tavoiteltavaa. Niin vapaa-ajalla kuin työrintamallakin. Tietysti uuden opettelu on kivaa ja hyödyllistä, innostaa töissäkin! Mutta…
Silti kuitenkin ulkopuolelta tulee paljon kehoitusta siitä kuinka pitäisi olla parempi ja kehittää itseään ja jahdata niitä unelmia 😉
Mutta mitä, jos ja kun, on ihan tyytyväinen siihen mihin on päässyt?! Ei tunne minkäänlaista tarvetta olla jotain enemmän. Perusasiat on kunnossa ja on tyytyväinen elämäänsä 🙂
Miksi siis pitäisi saada jotain lisää…
Tosi hyvä ja syvällisesti pohtiva kirjoitus, josta jäi ihanan levollinen fiilis.. Kiitos 🙂
Löysin itseni pohtimasta samoja asioita luettuani yks päivä jotain naisten lehteä, sen perään somen artikkeleja ja pisteenä iin päälle kaikkea ympärillä välkehtivää mainontaa, kunnes tajusin, että joka puolelta pursuaa oppeja ja kehotuksia siitä, mikä on oikein, miten tulisi elää, miten kehittyä, jne. Lopulta fiilis oli sellanen, että on kadottanut itsestä sen viimesenki tietoisuuden ja oman elämän ohjenuoran eikä enää oma sydämen ääni löytänyt perille kaiken muun melun seasta.
Yksi artikkeli jäi kuitenkin askarruttamaan mieltäni muita tekstejä enemmän. Siinä kyseenalaistettiin, onko onnen tavoittelu ylipäänsä ideaalia ja tarjottiin onnen tavoittelun sijasta elämän tarkoituksen etsimistä sekä hyvän tekemistä toisille ihmisille ja ympäristölle, jonka kautta elämän kokeminen on syvempää ja näin myös onnellisempaa jatkuvan onnen tavoittelun sijasta. Tärkeänä herätyksenä tuossa oli mielestäni se, että onnea on todennäköisesti mahdotonta saavuttaa, mikäli sen eteen tekee töitä ensikädessä pelkästään oman onnellisuuden näkövinkkelistä. Toiselle hyvän tekeminen tai hyvien asioiden rakentaminen yhdessä jonkun tai joidenkin kanssa tuo tarkoitusta, eikä onnen rakentuminen tällöin ole enää kiinni pelkästään oman elämän kysymyksistä. Tämä jotenkin tukee myös kirjoittamiasi ajatuksia siitä, että onnen etsiminen on tietyllä tapaa harhaa ja olemme ensikädessä onnekkaita toistemme välittämisestä sekä kaikista niistä pienistä asioista ja hetkistä joista elämämme koostuu, ja joita pidämme tärkeänä.
Media todellakin luo illuusioita ja sekoittaa arviointikykyämme. Tämän puolesta puhuu myös se, että aina kun olen ollut tunturissa sivistystä paossa, ilman puhelinta ja muualta kantautuvaa melua, huomaan olevani onnellisimmillani, mielen levollisna ja riittäväni juuri sellaisena kuin olen.
Kiitos että autoit, oman äänen löytymisessä 😉