Miksi emme koskaan ole tyytyväisiä? Vai tuleeko tälle koskaan oikeaa loppua? Tarkoitan sitä, kun asetamme itsellemme aina uusia vaatimuksia. Kutsumme niitä usein myös väärällä nimellä, tavoitteiksi. Eteenpäin meneminen on aina hyvä juttu, mutta pysähdytäänpäs hetkeksi. Miten oma peilisi voi?
Kuinka moni on katsonut jotakin vanhaa kuvaa ja todennut jotakin sellaista omassa kehossaan, josta ei yksinkertaisesti vain pidä? Minä ainakin olen. Törmäsin vanhaan kuvaan, jossa olen todella laiha. Lähinnä ihmettelen, olenpas laiha ja löysä. Spagettia ilman lihaksia. Niin ne omat ihanteet omaa kehoaan kohtaan muuttuvat. Olin kuitenkin varsin tyytyväinen peilikuvaani tuolloin.
On myös aikamoista itsensä piiskaamista katsoa vanhoja treenikuvia. Silloin kuvan oton aikaan nimittäin ajatteli, että olenpas hyvässä kunnossa. Tottakai ne myös motivoivat, sillä näin voi huomata myös oman kehityksen. Olen aikajanaa selatessani huomannut, kuinka vuosi vuodelta paranee. Se miellyttää minun simääni jotenkin paljon enemmän ja sehän on tärkeintä. Mutta se mitä ajan takaa tällä itsensä piiskaamisella on se, kuinka haluamme aina lisää. Aina jotakin enemmän.
Tyttö ja myös lautaskoot kasvavat kuukausien vieriessä. Pohdinkin tässä, olemmeko koskaan tyytyväisiä vai haluammeko jatkaa kehittymistä aina vain lisää? Tuleeko fitness-urheilijoilla esimerkiksi koskaan pistettä, jossa he voisivat sanoa olevansa valmiita. Valmiita omasta mielestään? Voi meitä ja meidän vaatimuksia itseämme kohtaan. Tuleeko meistä suuruudenhulluja sekopäitä, vai onko tämä kaikki vain hyvästä? Kyllähän ne vaatimukset pitävät meidät ainakin liikkeessä…
Sanotaan aina kuinka suomalaiset ovat hissukoita ja naama nutturalla. No kyllä tämä ilmasto tekee aika nöyräksi. Pari muutakin asiaa tuohon listalle voisi toki lisätä. Silti meistä kovin moni jaksaa pysyä positiivisena ja saavuttaa unelmiaan. Tämä leijonalauma on oikeasti täynnä energiaa ja fiilistä! Sen kesä meistä viimeistään paljastaa. Tänään paistoi aurinko ja sen energian saattoi jo vähän maistaa.
Yhden asian haluaisin auringon ja terveellisen ruoan lisäksi roudata mukanani Losista. Ihmisten pyyteettömän kohteliaisuuden. Voi mikä itsetunnon kohotus maa!! Ja pakko lisätä vielä se, että ei tuijoteta ihmisiä hijaa kuin zombiet, vaan voidaan ehkä sanoakin jotakin. Ihan sama vaikka se olisikin tuntematon Pirjo.
Ne kehut eivät olleet sellaisia pakon edessä saneltuja. Ainakaan ne eivät tuntuneet sellaisilta lainkaan. Yhtä hyvin se tyyppi olisi vain voinut kävellä hiljaa ohitseni sanomatta tuota kohteliasta lausetta, mutta sanoipa sen silti. Kiitos, teit päivästäni juuri niin paljon paremman! Otetaanko mallia tästä?
Peilikuvaan vaikuttaa siis toki myös ympäristömme, jossa elämme…
-E <3