Kasvoin Kotkassa lapsuuteni ja 17-vuotiaana muutin Helsinkiin opiskelemaan. Olin jo silloin innokas näkemään ja kokemaan, vaikka kaikki uusi jännittikin kovasti. Sain varttua ympäristössä, jossa sain kasvaa itsenäiseksi ja vahvaksi. Isäni on opettanut minulle työmoraalista ja yrittäjyydestä. Muistan kellonympäri pyörivät työpäivät ja lankapuhelimessa vietetyt keskustelut siitä, koska iskä mahtaa ehtiä kotiin. Muistan yrityskaupat ja viikonloppujen yhteisen ajan. Yrittäjyyden alkutaival ei ollut helppoa, mutta luotin isääni aina. Hän oli ja on peruskallioni.
Muistan kuinka nukahdin sunnuntaisin formuloiden tylsyyteen kyllästyneenä isäni jalkoihin. Jossakin kohtaa heräsin isäni kuorsaukseen. Työmatkoilta saatiin karkkia, joka muuten kuului meillä juhlapäiville ja erikoistapauksiin. Muuten kotona syötiin itsetehtyjä pullia, vispipuuroa ja kaurakeksejä. Jäin toistuvasti kiinni raa’an pullataikinan syönnistä. Pienet töpösormet keskellä kohonnutta taikinaa taisivat paljastaa minut kohtalaisen helposti.
Aina kun palaan Kotkaan, tulvii muistojen kätköistä uusia asioita, jotka olin luullut unohtaneeni. Arvostan kasvuympäristöäni ja juuriani, mutta silti Helsinki on minun paikkani. Sitä muistelee millaista elämää vietti opiskeluaikoina ja vielä 5-vuotta sitten. Elämä oli kohtalaisen toisenlaista ja siksi tätä hetkeä ja elämänvaihetta varmasti osaakin pysähtyä arvostamaan. Senttiä oli venytettävä kaikessa missä pystyi, mutta rahat loppuivat silti joka kuukausi kesken. Ensiksi maksettiin laskut ja sitten katsottiin tilannetta. Laskin paperille päiväbudjettia ja se saattoi mennä moneenkin kertaan uusiksi. Kaupassa laskin monenko euron edestä ruokaa on koriin päätynyt, sillä ruoka ostetettaisiin tänään pullonpalautusrahoilla. Pyöristin aina vähän yli ollakseni varmoilla vesillä. Silloin illallispaikkana oli burgerpaikka, nykyään illalliset nautitaan fine diningina.
Niin se elämä menee eteenpäin. Olo on aika kiitollinen, kun alkaa pohtimaan kuinka erilaista elämää tänä päivänä pystyy elämään ja mitä kaikkea kokemaan. Pysähdy miettimään hetkeksi omaa elämääsi ja kuinka se on muuttunut viiden vuoden säteellä? Nouseeko esiin kiitollisuutta?
En seisoisi nyt tässä pisteessä ilman isältäni oppimaani työetiikkaa. Lapsesta saakka hän opetti minut siihen, että jos jotakin elämässä haluaa on se ansaittava omalla työllä. Jalat ja joskus myös ne kädet on upotettava mutaan. Kaikki ei ole helppoa tai kivaa. Lapsena tuo lause ärsytti aika usein, mutta ymmärrän viestin merkityksen näin myöhemmin.
Isäni jää kohta ansaitulle eläkkeelle. Kiinnostaa kysyä häneltä oliko yrittäjän tie hänestä enemmän mutainen vai oliko kuljettu tie lopulta kuitenkin varsin mukavan vaihteleva, täynnä nousuja ja laskuja? Minä en halua tasaista enkä pelkkää tahmeaa. Haluan haasteita, mutta haluan myös nauttia. Vuoristorata sopii siis minulle vallan mainiosti.
Kun lähtee tavoittelemaan jotain isompaa, on pakko kaatua ja musertua aina välillä voimistuakseen ja oppiakseen taas lisää. On uskallettava ja lakata pelkäämästä epäonnistumisia. Koska niitäkin tulee väistämättä ja niitä pitääkin tulla.
Täytyy tykätä omasta tekemisestään tosi paljon, jotta voi saavuttaa niitä oikeita asioita ja fiiliksiä. Oikean asian eteen on myös valmis tekemään vaikeitakin myönnytyksiä ja luopumisia, mutta niitä ei koe silloin niin raskaina, kun tietää mitä haluaa. Omaa juttuaan kannattaa pohtia ja jahdata, sillä sen eteen tehdyt ponnistelut ovat aina lopulta eniten palkitsevia!
-E <3