Kun en jaksanut enää suorittaa

Olen elänyt kahta hyvin erilaista elämää ja nyt kun mietin aikaa taaksepäin, en edes tunnista tätä toista elämääni. Tänä viikonloppuna on vietetty fitnessviikonlopun SM-kilpailuja ja joskus minäkin elin sitä täysillä ja annoin lajille 365 päivää vuodesta. Se oli elämää, jossa ruoka ja treeni pyörittivät kaikkea. Parisuhde jäi kakkoseksi ja kaikessa oli kyse minusta. Tuo elämä oli aika yksinkertaista, mutta todella raskasta. Nyt jopa hieman kammoksun silloista minääni, sillä olihan se itsekästä aikaa, urheilu on. Se oli kuitenkin silloin intohimoni ja sain siitä paljon, joten en missään tapauksessa kadu tuota aikaa. Nyt en kuitenkaan haluaisi siihen enää palata. Toki tuohon vaiheeseen kuului paljon muutakin, joista olen eri mieltä tänä päivänä.

Nyt kun olen seuraillut tämän vuoden kisaajia, en koe sisälläni mitään. Se elämänvaihe on mennyt ohi ja haluni elämässä aivan toiset. Saammeko me suorittajat lopulta tarpeeksemme jatkuvasta tavoitteiden asettamisesta? Minä ainakin sain. Se aika kulutti minua todella paljon henkisesti ja fyysisesti. Vaikka viimeisistä kilpailuistani on jo kaksi vuotta, on se edelleen jollakin tavalla läsnä. Lähinnä siitä suorittamisesta ja oman kehon jatkuvasta seuraamisesta ja arvostelemisesta on ollut hankalaa päästä eroon. Saatan huomata joogassa miettiväni pursuavaa makkaraani, mutta seuraavana ajatuksenani on kuitenkin se tavallinen minä. “Tuo on täysin normaalia, vaikka et siitä pidä”. Itseään kohtaan opetetaan olemaan ankaria, mutta samalla pitäisi olla sinut itsemme kanssa. Siinä ristiriidassa vaipuu vähintääkin psykoosiin. Jokainen joka on kisannut fitnesslajissa tietää, kuinka paljon oman kehonkuvansa kanssa saa toisinaan tehdä töitä. Laji ei sitä nimittäin paranna, vaan se tulee ravistelemaan oikein kunnolla. Se on hyvä tiedostaa, sillä se jää jokaisen omaksi taakaksi. Kuten urheilussa aina, se ei ole koskaan helppoa tai yksinkertaista kenellekään muulle kuin katsojalle. Vaikka aktiivinen urheilu loppuu, sitä kantaa kuitenkin jollakin tavalla mukanaan aina.

Myös minä olen tehnyt töitä kehonkuvan kanssa, enkä uskalla luvata sen loppuvan ikinä. Välillä on parempi olla, toisinaan taas vaikeampaa. Laji muuttaa omia odotuksia omasta kehosta, halusi sitä tai ei. Vain me itse voimme vaikuttaa sen muutoksiin ja sitä kautta hyväksymiseen kussakin elämänvaiheessa. Meidän ei ole tarkoitus näyttää samalta vuodesta toiseen. Hyvä olo ja onnellisuus on niin paljon muutakin. Sanon kuitenkin, että omassa nahassaan tulee viihtyä. Se vaikuttaa koko olemukseemme ja siihen, kuinka paljon energiaa meistä pääsee ulos. Painon ja makkaroiden tuijottelu vie nimittäin älyttömästi energiaa, vaikka sen voisi käyttää paljon parempaankin.

Olen huomannut viimeisen vuoden aikana muuttuneeni paljon sen suhteen, kuinka paljon pusken itseäni ja millaisia tavoitteita elämälleni asetan. Olen riisunut paljon ja ajatellut jossakin vaiheessa patruunoiden olevan vain loppu. Kun asiaa oikein pohtii, eihän se sitä ole. Se on vain uuden elämänvaiheen kasvukipuja ja kypsyyttä. Ei tarvitse näyttää kenellekään mitään, tai esittää jotain sellaista mitä ei ole. Viimeinen vuosi on ollut vaikea, kun en ole oikein itsekään aina ymmärtänyt mitä minä haluan. Suvantovaihe ehkä kuitenkin kuuluu elämään ja siihen, että on aika mennä eteenpäin. Olen löytänyt suorittajan viitan riisuttuani taas jotenkin takaisin sisimpääni ja siihen, mitä haluan olla oikeasti. Olen oppinut olevani herkempi kuin aikaisemmin ymmärsinkään. Olen oppinut myös sen, ettei minulla ole loputtomia voimavaroja, eikä kaikkea pidä jaksaa. Suoritteet eivät minua määritä vaan se, millainen ihminen olen.

Olen opetellut rauhoittumaan ja päästämään irti suorittamisen pakosta. Olen pyrkinyt kuuntelemaan enemmän sitä, mikä tekee minusta onnellisen. Joskus olin kateellinen ihmisille, jotka saivat elää ihan tavallista elämää. Haaveilin itse yhtä paineettomasta elämästä, vaikka eihän sellaista ole kenelläkään. On kuitenkin itsestään kiinni millaista taakkaa päätyy kantamaan. Kohdallani kunnianhimo ja jatkuva suorittaminen tekivät toisinaan taakasta todella raskaan.

Minulle tavallinen elämä on arjen elämistä ja sitä, että viikonloppuisin voi tehdä ihan tavallisia asioita ilman kiirettä tai pakkoa. Voin siivoilla kotia, laittaa pihaa, käydä kavereiden kanssa ravintolassa ja treenata jos siltä tuntuu. Kuulostaako typerältä? Silti nämä asiat eivät ole olleet joskus elämässäni todellakaan sellaisia, jotka olisivat olleet itsestäänselviä tai edes mahdollisia. Elämää kuormitti niin paljon muut asiat, ettei energiaa ja mielenkiintoa jäänyt muihin juttuihin. Ne jutut olisivat kuitenkin olleet juuri niitä, jotka olisivat antaneet minulle voimavaroja ja pysyvää onnellisuutta. Kaikilla elämänvaiheilla on oma aika ja paikka.

Kannattaa myös pohtia, tekeekö ne omat saavutukset onnelliseksi? Paraneeko elämänlaatu ja kasvatko ihmisenä? Jos kyllä, hyvä niin. Kuitenkin aivan liian usein vasta jälkikäteen ymmärtää, ettei mikään oikein ole tuntunut miltään. Sitä on saattanut saavuttaa paljon asioita, mutta lopulta elämä on jäänyt silti tyhjäksi. On siis hyvä miettiä, mitkä tavoitteet ovat oikeasti ponnistelemisen arvoisia ja mitkä vain pinnan rakentamista?

Oma uusi suunta alkaa toivottavasti löytymään vähitellen ja tänä viikonloppuna olenkin elänyt ihan sitä tavallista elämää, josta joskus vain haaveilin. Olen brunsseillut tyttöjen kanssa, käynyt elokuvissa karkkipussit pursuten, haravoinut pihaa ja kerännyt talteen hyvät omenat (aion tehdä mehua niistä), joogannut, nyrkkeillyt ja käynyt shoppailemassa. Valvonut, katsonut urheilua, tilannut ruokaa kotiin ja siivoillut kun on siltä tuntunut. Täysin fiilis pohjalta vetäminen on todella akkuja lataavaa!

Olen siis hyvin tyytyväinen siihen tilanteeseen, että meidän perheessä on vain yksi urheilija. Tuen Teemua parhaani mukaan ja täytyy kyllä sanoa, ettei se ole kenelläkään urheilijalla helppoa tai paineetonta. On tässä sivussakin ihan oma hommansa pitää pakkaa kasassa, mutta silti olen tässä paljon mieluummin tänä päivänä.

Jokainen viikonlopun kisaaja ansaitsee mielettömät halit ja tsempit. Se on kovaa hommaa, eikä siihen kaikki edes pysty. Olette huikeita ihan jokainen<3 Toivon jokaiselle tasapainoista ja hyvää palautumista. On myös upeaa nähdä kuinka laji on kehittynyt vuosi vuodelta yhä ammattimaisemmaksi.

Elämää ei voi suorittaa läpi. Tai jos niin teet, et elä ollenkaan -E <3