Herra oikea

Kiitos lukuisista viesteistä viime postaukseen liittyen. Olette aivan korvaamattomia<3 Kiitos näkökulmista, kokemuksien jakamisesta ja aidoista tsempeistä, joita olen teiltä saanut. Vertaistuki on ollut silmiä avartavaa jälleen kerran. Asioista vaietaan liian usein, tai sitten niitä ei osata pukea sanoiksi. Aina en minäkään osaa, mutta yritän silti. Haluan uskoa parempaan ja siihen, että avaamalla oman suuni voin auttaa myös muita. Haluan myös laajentaa näkökulmiani ja ajatusteni virtaa. Sitä te todella minulle tarjoatte. Kiitos te viisaat, elämää nähneet. Kiitos te, jotka olette kokeneet vähemmän, mutta osaatte kysyä kysymyksiä avoimesti, pelkäämättä. 

Nuorempana perheen perustamisen koki jotenkin hyvin yksinkertaisena. Muistatko? Hankin hyvän miehen ja teen lapset alle 30 vuotiaana. Mitä enemmän vuosia tuli, sen enemmän sitä päätyi järkeilemään ja pohtimaan. Asia oli koko ajan yhä mutkikkaampi ja vastuu tuntui suuremmalta. Mietin näenkö yhteistä perhettä? Mietin olisinko onnellinen tämän miehen kanssa? Sitten jossakin vaiheessa nämä suhteet kuitenkin päättyivät syystä ja toisesta, eikä lapsista tullut oikeasti ajankohtainen asia. Ei ollut kiire, eikä palavaa halua, vaikka tieto tulevasta perheestä onkin ollut elämässäni aina läsnä. Äitiys on ollut itselleni aina selvä asia siltä osin, että tiedän sen olevan isoin toiveeni.

Siltikään sinkkuelämä ei haitannut, koska iän puolesta ei ollut kiire. Tiesin jossain sieluni sopukoissa sen, etten ollut vielä tavannut herra oikeaa. Nautin yksin olosta ja siitä, että sain kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Tehdä omasta arjestani juuri minunlaiseni. Mitä enemmän kykenin elämään itselleni, tiesin sen palvelevan myös tulevaa perhettäni. Koen elämässä olevan paljon asioita, jotka täytyy kokea yksin. Ne kasvattavat usein kaikkein eniten. Olen siitäkin huolimatta vahvasti ihminen, joka tarvitsee vierelleen toista. Vasta sitten saavutan täyden potentiaalini. Sen on kuitenkin oltava joku niistä herra oikeista, joka onnistuu kaivamaan minusta minut.

Olen ollut naiivi. Olen ajatellut parisuhteissani lapsien saamista ja sitä, onko juuri tämä  se suhde  jossa perhe perustetaan. Asetutaan aidosti aloilleen ja ollaan yhdessä. Aloin pohtimaan syntyykö illuusio siitä “oikeasta” vain vuosien tuloksena ja sen seurauksena, että ikää on? Onko niitä oikeita voinut olla enemmänkin, jopa kaikki heistä? Jokainen olisi ollut hyvä isä, mutta ei välttämättä minulle paras aviomies. Voiko olla niin, että vain päätämme sen olevan siinä, vaikka yhteensopivuus ei olisikaan niin kovin hyvä?  Järkeilemme itsellemme perusteellisesti sen, miksi tämä suhde on se jossa sitoudutaan iäksi. Tämä on herra oikea, jonka haluan olevan tulevien lasteni isä.

Olenko ihan sekaisin jos sanon, että ihan samalla tavalla kaikki aikaisemmat mieheni olisivat voineet olla näitä herra oikeita jos perhettä miettii? Okei omaan reppuuni ei ole livahtanut kuin yksi mätämuna, mutta kaikki muut ovat aivan ihania ihmisiä edelleen. Arvostan heitä ja pidän heistä kaikista ihmisinä. On ihanaa ajatella, että he ovat löytäneet vierelleen sen oman oikean ja heistä jokaisesta tulee aivan loistavia isiä! Herra oikea siis kenelle? Lapselle vai meille itsellemme?

Mikä meissä lopulta laukaisee sen kuuluisan “aviomies-matskua” napin? En haluaisi sen olevan vain ikä. Koska jos näin on,  ymmärrän hyvin miksi eroihin päädytään. Peruste on väärä ja liian kevytkenkäinen. Haluan perheen ihmisen kanssa, jonka näen hyvänä isänä nyt ja tulevaisuudessa, mutta myös sen, jonka kanssa minun on hyvä olla. Arvomaailman on kohdattava, kun puhutaan perheestä. Helpointa tietä ei aina kannata edes valita, tai odottaa. Perhe ei kuitenkaan voi perustua mihinkään tulevaan, sillä siitä emme tiedä vielä mitään. Sen täytyy perustua vain siihen omaan intuitioon tästä hetkestä. Kaikki päätöksethän elämässä tehdään sen hetkisen parhaan tietämyksen mukaan.

Toisen on oltava hyvä ihminen. Toisaalta uskon myös, että toiset meistä ovat valmiimpia ihmisinä. Ajattelen entisestä avopuolistostani edelleen samalla tavoin. Hän on todella hyvä ihminen. Minulla on paljon matkaa häneen verrattuna, mutta olen matkalla ja se on elämässä pääasia. Meillä jokaisella on erilaiset lähtökohdat elämään, joten myös kulkumme sen aikana on erilainen. Toisella kipuilevampi kuin toisella. Olen luottanut omaan matkaani ja siksi luotan siihen, että elämä menee kuten sen pitääkin. Aikaisemmat suhteet ovat olleet poluillamme syystä. Ne ovat opettaneet ja muovanneet meitä. Valmistaneet ja näyttäneet suuntaa tulevaan. Olen niistä kaikista hyvin kiitollinen, enkä muuttaisi mitään (okei omaa käytöstäni toisinaan kyllä). Ihmiset ja suhteet ovat elämämme tienviittoja, vaikka aina siltä ei tuntuisikaan. Kannattaa silti luottaa.

Koen ettei elämässä tarvitse vallita täydellinen tasapaino, jotta lapsien saaminen olisi ajankohtaista. Silti parisuhteessa ja kotona tulisi vallita tasapaino, jotta perheen perustamisessa on järkeä. Koska siihenhän kaikkeen perhe juuri perustuu; hyvään ja tasapainoiseen parisuhteeseen, jossa on hyvä elää ja kasvaa. Suhteeseen, jossa on paljon hyvää ja huonoista hetkistä päätetään selvitä aina yhdessä. Perheessä on oltava tiimi, eikä tapeltava toisiaan vastaan. Toisen on oltava itselleen sillä tavalla oikea kumppani, että yhteiselo on jouhevaa ja antoisaa. Sillä yhdenkään lapsen tehtävänä ei ole korjata tai paikata mitään. Sen taikuus piilee siinä, että se tekee usein elämästä arvokkaampaa ihan vain olemassa olollaan.

Kukaan ei koskaan tule olemaan silmissämme täydellinen. Mekään emme ole sitä itse ikinä. Kun hyväksyy oman keskeneräisyyden, pystyy hyväksymään myös toisen sellaisena kun hän on. Silloin hyvyys, lempeys, anteeksianto, luottaminen ja pyyteetön rakkaus ovat ainoita, joihin voimme aina nojata täysillä luottaen. Sinussa minä näen ne<3

Uskaltakaa rakastaa <3 -E