Muutoksen askeleilla
Monet jumppapirkot kiskovat helposti pari jumppaa putkeen ja ovat riemusta soikeina perjantain koittaessa. On lupa levähtää. Olen joskus lukeutunut näihin pirkkoihin. Olen myös lukeutunut joskus niihin, jotka töistä kotiin tullessaan lösähtävät sohvalle ja katsovat tallennettuja viihdeohjelmia putkeen koko illan. Unelmien poikamies ja ehkä vähän noitapillejä ja vinkkareita siihen kylkeen. Hyvä mieli? Eipä oikeastaan, ainakaan pitkän päälle. En tuolloin vielä omistanut lihomisgeenejä, eikä Mäkkärin burgerit jämähtäneet paikoilleen ikuisiksi ajoiksi.
Olen onnekseni liikkunut nuorena todella monipuolisesti, joten hetkellinen sohvaperunan elämä ei minua pitkäksi aikaa jaksanut kiinnostaa. Olin ylivirkeä. Hypin ja pompin kuin mikäkin kumipallo välillä, sillä eihän minulla ollut mitään mihin tämän suunnattoman energiani kohdistaisin. Jossakin vaiheessa yritin käydä lenkillä ja se tuntui aivan hirveältä tuskalta. Hengitys ei kulkenut ja tuntui että kuolen. Aivan kuin en olisi sitä ikinä aikaisemmin tehnytkään. Se oli suorastaan ällöttävää, enkä uskonut pitäväni juoksemisesta enää ikinä. Vuosien juoksutausta ei näkynyt eikä tuntunut enään missään. Oli pakko aloittaa alusta.
Hankin salikortin. Se pölyttyi vuoden kaapissa, kunnes vihdoin tajusin tehdä tilanteelle jotakin. En ollut mitenkään lihava, vaan päkki näkyi tekemättä mitään. Mutta oma olo oli yleisesti huono. Tuntui siltä, etten ollut aina oma itseni. Tuntui siltä kuin sisälläni asustaisi pieni sähäkkä piru, joka tuli ulos aina välillä mylläämään koko huoneen sekaisin.
Sitten astuin vihdoin sinne salille vapisevin askelin ja sillä tiellä olen edelleen. Minun taipaleenikin alkoi noista zumbapumppi jutuista. Kävin myös paljon lenkeillä, sillä olin saanut piiskattua itseäni sen kivikkoisen alun yli. Se tosiaan kannatti ja rakastin jälleen juoksun vapautta ja sen tuomaa ajatusten virtaa päässäni. Treenaamiseen oli hyvä purkaa kaikki.
Sitten sairastuin syömishäiriöön, josta olen kirjoittanutkin aikaisemmin. Kyseessä oli ahmimishäiriö, jota kutsutaan nimellä BED (Binge Eating Disorder). Saatoin syödä todella terveellisesti, mutta joka päivä sain hillittömiä syömisvimmoja, jolloin söin niin paljon, että napa meinasi revetä. Yleensä iltaisin yksin ollessa. Tämä laukesi monien asioiden seurauksena. Tärkeiden ihmisten menettäminen, stressi ja oma yleinen tyytymättömyys elämään riittivät puhkaisemaan tämän kuplan. Kaikki oli ulospäin hyvin ja painoni oli täysin normaali. Treenasin kuin hullu samaan aikaan. Lääkärit eivät tehneet mitään, sillä tulokset olivat kaikinpuolin normaalit. Selvisin tästä puolen vuoden piinasta lopulta joogan, oman sisäisen vahvuuteni ja muutaman luottoystävän voimin. Sain pyörän lopulta pysäytettyä ja oli aika aloittaa toipuminen.
Lopulta ystäväni sai houkuteltua minut salille. Kävimme siellä tiuhaan yhdessä ja kehittyminen lähti hyrräämään hyvällä vauhdilla. Sillä taipaleella olen edelleen ja täysissä voimissani. Askeleet koostuvat niistä pienistä palasista ja hän oli yksi niistä. Välillä sitä ei osaa edes itse aavistaa, kuinka saattaa vaikuttaa toisen elämään itselleen ehkä pienillä asioilla ja teoilla.
Miksi halusin kirjoittaa omasta taipaleestani? Siksi että te lukijat näkisitte myös hieman pintaa syvemmälle ja ymmärtäisitte, että tähän pisteeseen ei tulla aina niin helpolla. Osan mielestä minun elämäntyylini on pelkkää asioista luopumista ja kituuttelua. Kuinka raadollista tällaisen elämäntyylin noudattaminen onkaan. Onko? Itse en koe tätä millään päin niin. Olen kokeillut eri tapoja elää ja nautin nykyisestä eniten.
Osaan arvostaa kaikkea matkan varrella ollutta ja sitä mitä se kaikki on tuonut elämääni. Rakastan juuri tätä elämää tässä ja nyt. Ne parhaat asiat eivät tule helpolla, mutta se tie kannattaa kulkea.
Kunnioittakaa muiden ihmisten tapaa elää. Se millainen se on ja mikä tekee heidät onnelliseksi, on heidän asiansa. Vierailuni sohvanpohjalla näytti kuitenkin sen verran, etten usko sen paikan sopivan kenellekään. Kaikkien ei tarvitse olla fitnessmalleja. Treenaamisesta voi nauttia myös ilman kisatavoitteita. Voit syödä terveellisesti ihan vain omasta tahdostasi, oman hyvän olosi vuoksi. Eikä asioita saada sormia napsauttamalla. En itse omista niitä ihanne geenejä, jotka sallisivat syödä mitä vain. Lihaksenikaan eivät rakennu ilman työtä. Töitä paiskitaan, mutta siitä tekemisestä myös nautitaan!
En vieläkään näiden vuosien jälkeen koe tämän oman vankan elämäntapani vievän minulta mitään pois – tämä antaa minulle enemmän kuin yksikään puuha tässä maailmassa. Tiedän kuka olen ja tiedän mitä teen – ja miksi haluan tehdä tätä.
Tämä ei ole suorittamista, vaan elämistä.
Täydellisyyteen ei tarvitse pyrkiä <3 Inside out. Pt. E
Vaikka pystyn samaistumaan hyvin sun tilanteeseen niin mun on todettava, että elämäntyylejä on niin monia kuin ihmisiä. Ja mikään niistä ei ole oikein tai väärin… 🙂 Tietty jokainen itse miettii, tuleeko mäkkisafkasta hyvä olo vai ei 😀 Ite oon sairastanut sekä anoreksiaa että bulimiaa. Nyt oon jo ollut monta vuotta terve, mutta pitkän sairaustaustan takia mä en voi kuvitellakaan esimerkiksi rajoittavani ruoka-aineita, joita syön. En voi päättää, etten syö lainkaan sokeria tai karkkia, koska jonkin asian kontrollointi ja ehdottomuus liittyy mun alitajunnassa siihen sairauteen ja pelkään parantumisesta huolimatta, että valun takaisin sairauden syövereihin. Välillä oon yrittänyt lakkoilla, mutta oon joka kerta huomannut, ettei se tee hyvää mulle henkisesti. Oma elämäntyylini on siis kaikkea kohtuudella ja liikuntaa fiiliksen mukaan – onneksi liikunta on niin rakas harrastus, että valitsen sen useammin kuin sohvan 😉
Hyvä kommentti ja näkökulma Petra! Kyllä sen itse lopulta tietää, millainen elämäntyyli itselleen sopii ja mikä tuntuu luonnollisimmalta tavalta elää. Ymmärrän hyvin kantasi ruoan suhteen, on usein helpompi ajatella hieman vapaammin, kun taustalla on kyseisiä seikkoja. Sitä tietää usein parhaitse itse lopulta, mikä toimii ja mikä ei. Omalla kohdallani olen löytänyt itselleni sopivan tavan nauttia elämästä 🙂 Ihana myös kuulla, että tänä päivänä elät tasapainossa ja liikunta on mukana arjessasi. -E
Jälleen inspiroivaa tekstiä. Ahminta refleksi on sellainen mihin itsekin toisinaan sorrun ja siitä irti pääseminen aina yhtä rankkaa (varsinkin reilun ylipainohistorian takia). Oma tukiverkostoni liikkumisen suhteen on yhden ihmisen varassa, eikä moni tajua kuinka rankan työn takana normaalipainoinen säilyttäminen on takana. Kritisoidaan vain sitä kuinka treenaan “liikaa” ja pyrin kieltäytymään monissa paikoissa herkkutarjoiluista. Se on kovin vaikea monelle ymmärtää että tämä on elämäntapa eikä vain taakse jäänyt dieetti.
Kiitos kommentista Salla (: Oman ajattelumallin noudattaminen voi tuntua kyseisissä tilanteissa todella raskaalta välillä.
Mutta itse kuitenkin tietää, että mihin se johtaa jos sen pirun antaa viedä. Muut ihmiset auttamatta vaikuttavat päätöksiimme, mutta onneksi oma tahto on aina olemassa ja nostamassa päätään. Henkilöt, joilla on helppo ylläpitää “ihannepainoaan”, on varmasti vaikea ymmärtää jatkuvaa taistelua mitä itse käy. Voin ymmärtää hyvin ajatuksiasi asian suhteen. Olet kuitenkin kulkenut pitkän matkan päästäksesi siihen missä olet, usko itseesi myös jatkossa <3 Tsempit -E
Itse rupesin tekstiä lukiessa pohtimaan saattaako mulla olla lievässä muodossa tuo ahmintahäiriö. Mulla meinaan tulee todella usein, nimenomaan iltain hirveä mieliteko syödä kaikkea mahdollista ja käyn kaappeja läpi josko sieltä jotain mukavaa löytyisi.
Hei Hanna. Suosittelen pohtimaan aluksi omaa ruokailurunkoa, onko se riittävä? Jos tulet siihen tulokseen, että syöt mielestäsi tarpeeksi ja nimenomaan monipuolisesti, kannattaa asiaa tarkastella hieman lähemmin. Yleensä tähän ajaudutaan pintaa syvemmällä olevien asioiden seurauksena ja juuri itse tätä tiedostamatta. Vaikeat asiat, joita ei välttämättä käsitellä lainkaan. Vastaus löytyy sisältäsi.
Osalla kuitenkin iltaisin ahmininen on täysin siitä johtuvaa, ettei ruokaa syödä päivän aikana tarpeeksi. Myös ruoan monipuolisuus vaikuttaa. Yleensä kehomme viestii meille, mitä se on vailla. Jos himoamme suolakurkkuja, voi olla että tarvitsemme lisää suoloja kehoomme. Sokeria himoitessa usein kyse on kuitenkin kaikesta muusta paitsi sokerista itsestään (: -E
Kiitos mahtavasta tekstistä! Kärsin itse paraikaa ahmimishäiriöstä juuri sun kuvailemin oirein. Syön terveellistä ruokaa mut en vaan pysty lopettamaan syömistä, vaan sitä jatkuu ja jatkuu vaan. Liikun 2x2h päivässä, jotta tuo ruoka määrä ei näkyis ulkoisesti 🙁 onko vinkkejä/apua? Olis ihanaa nauttii joskus ruoasta ihan “normaalisti” ilman ahmimista. Ja tää liikunnan määrä saa mut ihan liian väsyneeks 🙁
Ahmiminen on hirvea tapa ja tisi hankala hillita kun sille paalle sattuu. Itse olen sairastanut bulimiaa 13 vuotta ja vadta viime vuosina saanut dita jokseenkin kuriin. Pari paradta vinkkia on etta syo pitkin paivaa jotain, ite mulla on pahkinoitaja tuoreita- seka kuivii hedelmii, ja kun sitten alat syomaan tee natti annos ja syo se. Ala enempas. Pida tauko. Hetki tunnustele oloa ja mieti tarttetko oikeesti lisaa? Ehka oluski vaan ihana menna hetkeksi lepaamaan ja hengittelemaan rauhallisesti silmat ummessa ja nauttia ihanasta nautitusta ruoasta. Jos vuela 15min jalkeen tuntuu etta on kauhea nalka niin syo lisaa, mutta tee taas annos. Pahinta on kun vaan summan mutikassa pistelee poskeensa mita sattuu;) se ei oo helppoo ja varsinki jos urheilet paljon elimistosi myos tarvii paljon, pudotappa liikunnan maaraa ja syo kunnon aamiainen, lounas ja paivallinen, koita viikko tai 2 ihan varmasn kroppa ei enaan vaadi niin paljoa ruokaa, ahmiminen jouhtuu yleisimmin siita etta kroppa viestittaa aivoille ettei ole saanut tarpeeksi ravintoa. Tsemppia kevaaseen, anna itsellesi armoa, muutama vapaa paiva, ihana jade annos tai pulla tai suklaa,herkutellakkin saa toisinaan. Me ollaan sen arvosia!
Erittäin tärkeitä ja hyviä pointteja Maija! Kiitos näistä <3 Ihanaa kevättä -E
Ymmärrän fiiliksesi hyvin Karkki. Yleensä nämä asiat kumpuavat tosiaan hieman syvemmältä, eivätkä aina ole johdannaisia ruokavalion puutteista. Vaikeat asiat elämässä saattavat laukaista näitä. Emme osaa käsitellä niitä ja kroppa oirehtii sen vuoksi usein sitten jollakin tavalla. Monella se johtaa erilaisiin syömishäiriöihin, sillä ruoasta saatetaan hakea turvaa ja lohdutusta. Kannattaa miettiä onko jättänyt taakseen jonkun ison tai pienemmän taakan, edes käsittelemättä sitä ikinä? Onko työ mielekästä vai kärsitkö jatkuvasta stressistä tai riittämättömyyden puutteesta? Asioita kannattaa pohtia ja pyöritellä, yleensä se asia avautuu itselleen ennemmin tai myöhemmin. Kannattaa myös puhua jollekin asiasta. Tsemppiä sinne <3 -E
Valitettavasti itsekin joudun yhtymään tähän kuoroon, kärsin juurikin tästä ahmimishäiriöstä, mutta ei mua oteta tosissaan koska olen hoikka ja timmi, salipirkko parhaasta päästä – lukuunottamatta tätä melko vakavaa ongelmaa. Illassa saattaa mennä sipsipussi, karkkipussi, suklaata ym… Sit pysyn ehkä ruodussa hetken ja kun herkkupäivä koittaa piru on irti. Mun suhde ruokasn on ihan sairas enkä tiedä miten tästä selvitään. Miten sä selvisit? Anna konkreettisia ohjeita meille onnettomille…:/
Heippa Anni,
Kannattaa hakea vertaistukea ja jutella asiasta jollekin – pahinta on mielestäni asian salailu ja tunteiden tukahduttaminen. Kuten aikaisemmin sanoinkin, nämä asiat tulevat sisältämme. Kannattaa pohtia millaisissa tilanteissa tähän ahmimiseen usein ajautuu ja millaisia ajatuksia se herättää. Mielestäni tämä on asia, joka vaatii paljon oman itsensä tarkastelua sisältä ja ulkoa. Myös täysin ulkoiset seikat voivat ajaa meidät ahdistukseen ja yritämme epätoivoisesti purkaa sitä syömisellä. Oma pelastukseni oli monien asioiden summa. A. Hyväksyin heikkouteni ja itseni B. Halusin muuttua ihmisenä C. Karsin stressaavat tekijät kuten ahdistavan työn ja ihmissuhteet D. Puhuin muutamalla läheiselleni E. Kävin asioita PALJON läpi itseni kanssa. Jos kaipaat jutteluseuraa, käy kurkkaamassa http://www.supersiskot.fi/ Tsempit -E
Pystyn niin samaistumaan tähän. Helpotusta omaan olotilaan kumminkin tuo tieto siitä, että tästä on myös tie ulos – vaikkakin sitten pitkän ja kivisen tien kautta. Itse päätin sitä nyt lähteä kulkemaan ja siirtää kiven kerrallaan. Kiitos, että avasit mun silmät ja sait huomaamaan miten paljon joillain asioilla onkaan merkitystä ilman, että itse olen sitä tiedostanut/osannut yhdistää. Ihanaa viikonloppua Eevi 🙂
Tosi upeaa kuulla Emilia! Hirveästi tsemppejä täältä vielä <3 -E
Hieno teksti! Pystyn samaistumaan tähän täysin, koska menneisyydessäni mulla oli samankaltaisia ongelmia.
Tsemppiä jatkoon. <3
Kiitos samoin Ellu! <3 Kiitos myös kommentistasi - siskoja löytyy! -E
Oot ihan mahtava! <3 itsellä ollut samainen syömishäiriö ja onneksi se on jo taaksejäänyttä elämää, muistot on vaan kivuliaita. Tsemppiä meille kaikille. 🙂
Oi ihana kuulla että olet myös päässyt siitä yli! <3 Tsemppikset myös jatkoon sinne -E
Hoh… Ihan ku ois peiliin kattonu! Samoin takana sohvaperunakausi, syömishäiriö(bulimia), juoksun uudelleen aloitus, jumppapirkkokausi ja nyt enimmäkseen salitreeni. Me myös näytetään ihan samalta, naaman ku vaihtais ni ei kyl kaverit huomais eroo :’D pituus 155, tosin varmaan sulla vähän enemmän.. Mut ikäki sama. Että doppelgänger ilmoittautuu! :DD
hahaha hauska kommentti Kozy 😀 Pitää varmaan ottaa “kaverikuva”. Mulle on siunaantunut pari senttiä enemmän – kerrankin oon siis pidempi! -E
Hei! Löysin sun blogin vasta äskettäin, mutta täytyy kyllä sanoa, että aion ehdottomasti jäädä seuraamaan jatkossa. Motivoivia kuvia ja mahtavia tekstejä! 🙂 Tämän hetkiset omat “huoleni” eivät oikeastaan edes liity mihinkään tässä kertomaasi, mutta sain tästä paljon uutta virtaa tuleviin koitoksiin. Kiitos! “Ne parhaat asiat eivät tule helpolla, mutta se tie kannattaa kulkea.” täytyy kyllä laittaa muistutukseksi jääkaapin oveen 🙂
Kiitos Sanni kommentistasi ja ihanaa kuulla uusista lukijoista 🙂 Ne on välillä hyvä kirjata ylös ja hetki tuijotella – sisäistää ja muistaa paremmin! -E
Ootko kertonut blogissa silikonileikkauksesta? Itse kovaa treenaavana pohdin olisiko parempi ottaa lihaksen alle vai päälle. Kumpi sinulla on? (röyhkeästi vain oletan kuvien perusteella että implantit on laitettu :D)
Mahtava postaus ja tsemppaava teksti tärkeestä aiheesta, kiitos! Hyvä muistutus siitä, että kaikki hyvä ei tule eteen sormia napsauttamalla, vaan itse kukin voi joutua tekemään töitä ja aloittamaan enemmän tai vähemmän alusta tai “pohjalta” saavuttaakseen tasapainon ja nimenomaa hyvän olon.
Blogisi antaa voimaa ja hyvää fiilistä, ja vaikutat kaikin puolin fiksulta ja ihanalta ihmiseltä 🙂
Haluaisin myös vinkata ahmimishäiriöstä kärsiville tästä http://oafinland.comlu.com/ , välillä riittää että pääsee ihan vaan puhumaan tuntemuksistaan muiden asian kanssa kamppailevien kanssa.
Moikka! Olen alkanut lukea sun blogia vasta hiljattain, mutta täytyy heti kättelyssä sanoa, että kirjoitustyylisi on erityisen inspiroiva ja elämäniloinen. Ihana blogi kaiken kaikkiaan, saisit olla ylpeä itsestäsi ja myös siitä, että osaat inspiroida muita. Olisin ehdottanut blogiisi my body – postausta, jos konsepti on tuttu? Olisi mielenkiintoista tietää, mistä osista vartaloasi olet erityisen ylpeä ja mitä haluaisit kehittää. Kenties myös, minkä seikkojen uskot vaikuttaneen eniten nykyiseen ulkonäköösi. My body – postaus sopisi mielestäni hyvin blogisi hyvinvointi ja fitness – teemaan, ja kuvat sekä itse teksti antaisi varmasti myös valtavan inspiraatiopiikin lukijoillesi.
Kiitos taas hyvästä ja silmiä avaavasta tekstistä! Monesta tekstistäsi saan aina vertaistukea , helpotusta ja positiivisuutta elämääni. Kiitos tästä blogista. Nyt itselläni taas sohvaperuna kausia takana, paljon ahmista ja “masennusta” lähinnä tyytymättömyys omaan fyysiseen olemukseen sekä pahaan oloon mitä liikkumattomuus ja syömiset tekevät. Mutta pikku hiljaa on taas tullut olo että mä pystyn tähän. Olenkin lähtenyt haistelemaan lenkkikelejä sekä kuntosali jäsenyyttä. Pitäisi uskaltaa viellä hankkia se PT edellinen jätti vaan huonon maun suuhun… Pitäisi myös päästä siitä itsensä syyllistämisestä ja haukkumisesta pois. Mutta vaikein ajatusprosessi tuntuu olevan aina se omien ajatusten läpikäynti sekä tunteiden muuntaminen sanoiksi. Loppujen lopuksi siitä vaan hyötyy niiin paljon kun sen saa tehtyä. Jatka näin Eevi päivieni piristys, ihanan aitoa tekstiä 🙂 Kiitos.
Ihana kuulla Lotta <3 Tsemppiä kovasti sinne, pystyt siihen, usko pois. Kaatumisien kautta voittoon (; -E
Olen tajunnut viimeisen vuoden sisällä mun todellisen suhteen ruokaan ja se ei ole hyvä. Tää tuntuu ihan hirveeltä kirjottaa mutta mulla on ahmimishäiriö… Olen luonnostaan hoikka ja ruoka ei tartu heti kiinni, ja tämän takia mua ei oteta tosissaan. Mulla on paha olla päivittäin, koska ainoa asia mitä pystyn miettimään on ruoka ja se miten mä inhoan itseäni. Koulu, ihmissuhteet ja ennen kaikkea mä itse kärsin tästä tilanteesta tosi paljon ja tarviin apua, mutta mistä mä sitä saan?! Mä en pysty puhumaan mun tunteista en kavereille, vanhemmille tai edes terkkarille.. Olisin todella kiitollinen, jos pystyisit antamaan jotain vinkkejä kuinka päästä eroon ahminnasta ja saada elämä tuntumaan taas kivalta.
Kaikkea hyvää sulle 🙂 mä taistelen vielä jotenkin itseni täältä pohjalta pois!
Moikka,
Ensiksi ihan hirveästi tsemppiä <3 Onneksi voin oikeasti sanoa, että suunta on ylöspäin- se on mahdollista. Kaikki lähtee siitä, että pystyisit saamaan apua joltakin joko ulkopuoliselta, tai lähipiiristä. Puhu puhu puhu, se on ensimmäinen askel parantumiseen. Ymmärrän hyvin sen ahdistuksen ja laahaavan fiiliksen itseään kohtaan. Kannattaa tehdä mahdollisimman paljon asioita, joista tulet iloiseksi. Pysy aktiivisena, älä linnoittaudu kotiin. Näe sellaisia ystäviä, jotka koet luotettaviksi ja aidoiksi. He ymmärtävät kyllä ja tukevat varmasti (: Usein ahmimiseen ajautuukin silloin, kun elämä myllertää ja vaikeita asioita ei osata käsitellä. Suosittelen liikkumaan omalla tavalla, sellaisella mistä tulee hyvä mieli. Ei siis väkipakolla salille tai muutakaan epämiellyttävää juuri nyt. Jos kaipaat apua tai juttukaveria, löytyy apua esimerkiksi täältä http://www.supersiskot.fi/
Isosti tsemppiä, parempi päivä voi olla huomenna (: -E
[…] häntä kohti omia unelmiaan. Kirjoitukseni ”Muutoksen askeleilla”( voit lukea sen täältä) rohkaisi häntä tavoittelemaan omia unelmiaan – ja nyt hän tosiaan elää sitä! Rohkeutta […]