Kuka määrittelee keskinkertaisuuden?

Ystäväni linkkasi minulle tällä viikolla Hesarin artikkelin, jonka ehkä myös sinä olet lukenut. Sonia El Kamel kiteyttää jutun otsikkonsa näin “Kävin Elastisen kuntosalilla ja vaivaannuin suunnattomasti – Mitä vikaa on keskinkertaisuudessa?”. Erittäin mielenkiintoinen avaus, joka onkin keskustelupalstalla aiheuttanut niin puoltajia, kuin vastustajiakin – täysin ymmärrettävistä syistä. Halusin tarttua tähän ja ehkä hieman avata sitä mistä tässä kaikessa on oikeasti kyse. Onko olemassa keskinkertaisuutta, epäonnistujia, tai voittajia? Liittyykö tähän oikeasti itse suoritus vai kenties vain se mitä me itse ajattelemme omien korviemme välissä? Jos me uskomme olevamme jotain, olemme myös sitä. Keskinkertaisuus ei ole pahasta, eikä tässä ole mielestäni siitä edes kyse. En usko että valmentaja on tähän edes viitannut, vaan siihen omaan potentiaaliin. Oman potentiaalin löytäminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että pitäisi venyä suorituksiin jotka kuormittaisivat, vaan pikemminkin niihin suorituksiin jotka antavat!

Kyse on myös siitä millainen treenimuoto kullekin meistä sopii. Olen itse treenannut TFW:llä, sekä myös toiminut valmentajana. Muistan ensimmäisellä kerralla olleeni yhtä häkeltynyt kuin kaikki muutkin. Täällä huudetaan, eikä se luonnistu meiltä suomalaisilta kovin hyvin. Osa pelästyy, osa karaistuu ja pieni osa omaksuu tämän heti. Osa ärsyyntyy säännöistä, ohjeista tai treenityylistä. Osa rakastaa juuri sitä kaikkea. Valmentajan näkökulmasta metodit toimivat todella hyvin jo hetken salilla treenanneisiin. Tiedetään miten homma toimii ja sen toimivuus on myös käytännössä todettu itse. Tulokset puhuvat toki aina puolestaan, mutta silti kaikkein tärkeintä on fiiliksen välittäminen. Millainen olo on tulla treeneihin ja ennen kaikkea mikä fiilis on kotiin lähtiessä. Ymmärrän kyllä täysin myös sen, ettei treeneissä huutaminen tunnu kaikista luontevalta, tai edes välttämättömältä. Osa kokee sen ahdistavana. Jos itse keskityn treeniin, en kykene huutamaan samaan aikaan, sillä se vie minulta tehoja. Joku saa samasta hommasta vain lisää virtaa.

Tiedän monia onnistujia, jotka ovat muovautuneet juuri kyseisellä salilla. Salin ideana ei ole vain liikuttaa ihmisiä, vaan muuttaa heidän elämäänsä kokonaisvaltaisesti paremmaksi. Muuttaa heidän ajattelumalliaan positiivisemmaksi ja tekemistä järkevämmäksi. Motivoiva alkupuhe saa monet ajattelemaan asioita vielä pitkään, joka on todella hyvä asia. Niillä on paikkansa. TFW on sali, jossa kaikki on yhtä ja ryhmähenki kaikki kaikessa. Jokaista kannustetaan. Jokainen saa treenata omalla tasollaan ja tavoitella omaa päivän parastaan. Onko siihen kannustaminen jotenkin väärin? Eihän se koskaan tarkoita sitä, että heikompi kuntoisia arvotettaisiin ihmisinä mihinkään muottiin. Tai vastaavasti sitä, että kovakuntoisimmat olisivat jotenkin parempia yksilöitä. Kyse ei koskaan ole siitä, ellet sitten itse usko niin. Silloin olet määritellyt itse itsesi ja oman tasosi.

Olen treenannut kovaa. Olen kokenut olevani monesti keskinkertainen, mutta ainoastaan silloin jos olen verrannut itseäni johonkin toiseen. Jos minulta on sen sijaan kysytty “haluatko saavuttaa 50 %, vai 100 % omasta potentiaalistasi”, ei vastauksesta ole epäselvyyttä. Silloin voin joko jäädä oman tasoni alapuolelle, tai päättää saavuttaa jotain enemmän. Se jotain, on jotain sellaista, mikä palkitsee eniten. Se on syy motivoitua, innostua ja saada sellaisia tuloksia joita itse haluan. Jätän siis ne lajit ja salit sikseen, jotka eivät minua aidosti liikuta. Silti jollekin toiselle se voi olla käänteentekevä juttu.

TFW:llä ideana on kannustaa ihmisiä saavuttamaan oma potentiaali, josta he eivät vielä ole tietoisia, tai se kaipaa herättelyä. Samaa metodia hyödyntää jokainen valmentaja. Jokainen on onnistuja, jokainen on yksilö ja yhtä tärkeä. Jos tarjotaan eväät tehdä vain vähän, onko se sitä mitä asiakas hakee? Motivoiko se? Asiakkaat jotka hakeutuvat ohjattuihin treeneihin tietävät mitä haluavat. He haluavat motivaatiota, kannustusta, osaamista ja tuloksia. Jokainen ei halua valmentajaa joka huutaa korvan juuressa, osa taas kaipaa juuri sitä. Toivon jokaisen löytävän treenimuodon, salin ja valmentajan, joka sopii itselleen parhaiten. Jätetään siis arvostelut sikseen. Jos ihmisten elämänlaatu paranee hyvinvointipalveluiden kautta, meillä menee hyvin!

Meillä on vaihtoehtoja löytää meille itsellemme sopivin ja toimivin treenimuoto ja sali, joten miksi emme tekisi niin. En koskaan haluaisi treenauttaa ihmisiä, joille omat toimintamallini eivät toimisi. Salille pitää olla kiva tulla ja asenteen tulee olla motivoitunut. Sen vuoksi myös itselleen sopiva valmentaja on tärkeää löytää, jotta voi saada treeneistä haluamansa hyödyt irti.  Jokainen hakee loppupeleissä treeneistä elämyksiä.

Mitä keskinkertaisuus siis lopulta edes tarkoittaa? Minusta se on vain meidän itsemme ja oman mielemme luoma olotila. Sanotaan että nyky-yhteiskunnassa ihmiset palavat loppuun siksi, että pitää olla hyvä koska muu ei riitä. Pitää tavoitella parasta. Eikö voisi olla niin, että me suomalaiset ajattelemme olevamme ja tekevämme liian vähän, vaikka todellisuudessa olemme ja teemme paljon enemmän? Olemmehan tunnettuja nöyryydestä ja sisusta. Mene ja tiedä.

Lopussa kirjoittaja kysyy minusta loistavan kysymyksen; “Voisko keskinkertaisuudelle antautuminen vähentää elämisen paineita ja siten auttaa ihmisiä saavuttamaan elämässä enemmän?”.

– Itse haluan kehittyä ja saavuttaa uusia asioita en siksi, että pitää, vaan siksi että haluan. En tee asioita yhteiskunnan vaatimusten puitteissa, vaan omieni. Kun motiivit ovat oikeat ja fiilis tekemisessä säilyy, täyttyy myös edeltävä kysymyskin. Teetkö enemmän muiden, vai itsesi vuoksi? Onko keskinkertaisuuden tunne vain omaa epävarmuutta?

Huppari – Superdry täältä* /  Trikoot – Aim’n täältä* / Urheiluliivit – Only Play täältä*

-E <3