Lapsettomuuden pelkoa
Fitnesskisaamisen jälkeen olen usein pohtinut sitä, voinko tulla raskaaksi? Ennen sitä en osannut edes kyseenalaistaa asiaa. Myös ikä saa miettimään asioita syvemmin ja olen miettinyt oman perheen saamista erityisen paljon viimeaikoina. Tuntuu että olen nähnyt ympärilläni vähän kaikkea. Keskenmenoja, sitä ettei puoliso halua lapsia, yllätysraskauksia ja tiedän myös tapauksen, jossa lääkäri ilmoitti että lapsia täytyy tehdä heti jos niitä meinaa ikinä saada. Lopuksi on vielä heitä, jotka haluaisivat mutta jostakin syystä raskaaksi tuleminen ei onnistu. Jos parisuhde kohtaa näistä jälkimmäisen, se kolahtaa molempiin osapuoliin ja kovaa. Kun toisessa on syy, mitä silloin tapahtuu? Se voi jopa ajaa pariskunnan erilleen, vaikka lähtökohtaisesti sen ajattelisi yhdistävän ja vahvistavan suhdetta. Minusta tämä on äärimmäisen vaikea ja hauras asia. Raskaaksi tuleminen ei ole itsestäänselvyys kaikille. Nuorena sitä ei osannut ajatellakaan. Siitähän juuri varoiteltiin, kuinka se voi vain tapahtua vahingossa.
Olen alkanut hieman pelkäämään ehkä juuri siitä syystä, että lapsettomuus tuntuu olevan aika yleistä. Tuntuu että monet haluaisivat mutta esteitä löytyy enemmän kuin ratkaisuja. En itse sulkisi pois adoptoimista, mutta silti ensisijaisesti toivoisin kykeneväni itse tulemaan raskaaksi. Se on hienoin lahja mitä elämä voi tarjota. Onneksi tänä päivänä on tarjolla myös loistavia hoitomenetelmiä.
Huomaan tämän hiljaisen pelon aiheuttavan minussa asian lykkäämistä. “Ei tässä ole mikään kiire“. Oikeasti tiedän haluavani ja olevani valmis siihen, mutta toisaalta olen myös valmis odottamaan vielä. Olenko siis oikeasti sitten valmis kuitenkaan, kun on sen aika? Täysin absurdia on kuitenkin odottaa elämässä mitään täydellistä hetkeä tällekään asialle, sillä aina löytyy perusteluja miksi ei nyt. Kaikkeen sitäpaitsi kasvaa. Haluan kuitenkin tässäkin asiassa uskoa siihen, että kaikki tapahtuu aikanaan ja syystä. Elämässä on tarkoituksia joiden merkitystä emme aina näe heti, tai välttämättä ymmärrä koskaan. On kuitenkin huomattavasti vähemmän kuormaa kannettavana, jos kykenee luottamaan siihen. Se auttaa itseään, vaikka ei absoluuttinen totuus olisikaan. Ja sehän on tärkeintä – että me itse voimme hyvin.
Dieetit ovat kuluttavia ja saattavat tehdä myös pysyviä tuhoja hormonitoimintaan. Sillä voi olla hetkellisiä vaikutuksia, mutta jäljet saattavat paljastua myös vasta myöhemmin lapsettomuutena. Näitä tapauksia on ollut, mutta uskon lajin kehittymisen ja osaavan valmennustahon pois sulkevan tähän ajautumista huomattavasti. Jokainen on yksilö ja myös dieetin vaikutukset (kuten myös dieetin ja treenin toteutus) vaihtelevat. Jokaisella on vastuu omasta kehostaan, eikä sitä voi lykätä kenenkään muun harteille. Sen vuoksi on mahdotonta vetää mitään selkeää johtopäätöstä yhtään mihinkään suuntaan. Omana vinkkinä voin vain sanoa, että kannattaa kuunnella omaa kehoa. Kuukautiset ovat hyvä asia ja minun kohdallani ne olivat katkolla ensimmäisenä vuotena 3 kuukautta, toisena 6 kuukautta. Se “kuului asiaan”, koska rasvaprosentti oli niin alhainen. Kehoni oli täysin palautunut kisaamisesta ja dieetistä kahden vuoden jälkeen, jolloin hormonitoiminta normalisoitui ja palautui säännölliseksi. Onneksi myös monissa tapauksissa hyvällä “kuntoutuksella” (ravinto, henkinen tasapaino, stressitasojen normalisointi, oikeat ravintolisät, aika) on saatu tasapaino palautettua riittävälle tasolle, jotta raskaaksi on mahdollista taas tulla.
Kun viimeisestä kisastani on muutama vuosi aikaa, voin sanoa palautuneeni. Sitä on vaikeaa selittää kenellekään toiselle mitä se oikeastaan tarkoittaa, ellei ole itse kokenut samaa. Se on hormonitoiminnan, henkisen ja fyysisen olemuksen tasapainottumista siihen “normaaliin”. Mikään testitulos ei ainakaan ole osoittanut, että mikään olisi pielessä. Se ei silti tunnu poistavan pelkoani.
Olen näinä vuosina oppinut kehostani paljon ja osaan kuunnella sen viestejä aivan eri tavoin. Koen myös kiitollisuutta siitä, kuinka omat kisadieettini ja treenini hoidettiin. Kiitos Aleksi. En polttanut missään vaiheessa itseäni loppuun. Tekeminen tehtiin terveys edellä, vaikka kilpaurheilu ei koskaan ihan täysin “turvallista” olekaan. Lajiin kuin lajiin liittyy aina omat riskinsä. Olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt kuinka kuluttavaa tuo aika oli.
Varmaan tiedät jo, aionko kilpailla enää fitneksessä? En aio. Ne vuodet olivat kokemisen arvoisia ja siihen oli oma hetkensä. Nyt koen aivan muut asiat tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina. Haluan rakentaa omia työkuvioitani ja keskittyä mm perheeseen. Meillä se tarkoittaa kotona edelleen täyspäiväistä urheilijan arjen pyörittämistä, tosin erotuksena se että minä saan toimia taustajoukoissa. En tosin tiedä onko tämä osa yhtään sen helpompi:D Sinällään arki ei ole muuttunut juurikaan, mutta mentaliteetti on. Välillä on vaikea katsoa kun toinen astuu samoihin ansoihin kuin itse, mutta kai se on sellainen asia mikä on vain hyväksyttävä. Ne kuuluvat urheilijan arkeen ja tekevät siitä juuri niin ainutlaatuisen matkan. Kun itse kilpailin, siirtyi ajatus perheestä väistämättä. Nyt se ei ole ajankohtainen toisen toimesta, mutta ymmärrän hyvin miksi. Keskittyminen ja läsnäolo ovat ykkösjuttuja meille molemmille. Kun urheilu ja perhe ovat arvomaailmassa ylhäällä, sitä haluaa antaa molempiin kaiken mahdollisen. Kaikki siis aikanaan.
Jos teillä on kokemuksia aiheesta, haluaisin mielelläni kuulla niistä? <3 Kiitos te ihanat.
Kuvat Mona Salminen / Clarion Hotel / Vaatteet Under Armour
Voiko sulle laittaa Facebookissa privaa ko. aiheesta? Vai sähköpostissa?
Tuttuja ajatuksia! Siinä vaiheessa kun olin tavannut mieheni, ja riisuin kaikki ulkomaailman ajatukset ja odotukset milloin lapsia hankitaan ja seurasin omaa tunnetta lapsen haluamisesta, niin kelkka kääntyi heti. Piti olla sitä ja tätä ja tuota ja tehdä tätä ja tota ennen lapsen hankkimista kunnes mieskin sanoi että aina on jotakin mikä olisi tiellä ja edessä, sekä elämää voi elää sen lapsenkin jälkeen. Ehkä eniten koin sitä ulkomaailman painetta ennen kuin kuuntelin sisintäni. Itselläni tuli SE tunne jolloin tiesin että minä haluan lapsen. Lapsemme on nyt 4 vuotias, ja joskus väsyttää ja ärsyttää mutta se nyt kuuluu asiaan. Pidin kiinni omista harrastuksistani että saan purkaa energiaa ja ajatuksia sekä ymmärrämme antaa toisillemme tilaa olla yksin, kotona ? Tajuttiin että ei kannat luovuttaa parisuhteessa kun tulee kivikkoista lapsen saannin jälkeen ja kumpaakin väsyttää ?
Moikka! Oon samaa mieltä kanssasi. Oikeaa hetkeä lapsen hankkimiselle ei taida olla, ja silloin kun sit todella haluaa, voikin käydä niin, että sillä hetkellä raskaaksi tuleminen voikin olla haastavaa.
Ihana kuulla, että teillä tuo arjen aikatauluttaminen ja oman jaksamisen korostaminen on toiminut. Eikös se niin mene, että parasta mitä voi lapselleen tehdä on rakastaa hänen isäänsä/äitiään.
Tsemppiä arkeen!
-E
20 vuotiaana sain tuomion, että en saa lapsia ikinä luomusti. En ollut myöskään varma haluanko niitä ikinä. No, 2016 tulin yllättäen vahingossa raskaaksi. Lapsen saanti oli iso shokki, koska samaan aikaan rakastin lasta ja halusin perua koko raskauden. Aborttia en pystynyt tekemään. Tämä toi 6 vuoden suhteeseen myös ison kriisin ja lopulta eron. Mies halusi lasta enemmän ja vastusti aborttia. Loppujen lopuksi kumminkin mies läksi kokonaan ja jätti kantamaan yksin vastuun. Mutta rakastan nyt tuota vuoden ikäistä tyttöä enemmän kuin mitään ?
Oih. Olipa pysäyttävä viesti. Ihana kuulla, että nyt lopulta kuitenkin fiilis on tuo, ja ihan ymmärrettäviä on kaikki nuo sinun tuntemat tunteet. Tsemppiä paljon arkeesi <3
-E
Fiksuja ajatuksia!
Itse jätin juuri alkuvuodesta toisen kisadieetin kesken ihan vaan siitä syystä, että kuukautiset jäi dieetin takia tulematta. Mulla on jo ennestään 8v tyttö, mutta tiesin haluavani nykyisen mieheni kanssa myös yhteisiä lapsia. Pelko lapsettomuudesta oli niin kova, että päätin perheen olevan tärkeämpi kun dieetin ja sen pelon siitä etten dieetin ja kisojen vuoksi saisi enää lapsia.
Kisadieetin lopetin helmikuun lopussa, toukokuun lopussa tein posiviisen raskaustestin ja nyt raskaus on kohta puolivälissä. Onneksi näin <3
Ihana kuulla <3
Välillä täytyy tehdä valintoja, ja tässä kohtaa selvästi teit oikean päätöksen. Tsemppiä raskauteen! 🙂
-E
Moi! Ihana, ajatuksia herättävä kirjoitus. Sulle täällä vastailee kolmekymppinen, kohta 2-vuotiaan tytön äiti.
Syy miksi haluan kommentoida (ekaa kertaa ikinä sulle) on, että olen ollut lähestulkoon samojen asioiden edessä.
Ennen äidiksi tuloa treenasin kovaa. Rakastin sitä, ja tykkään siitä edelleen, mutta silloin sitä vaan painoi menemään minkä kropasta irti sai. En siis koskaan ole kilpaurheillut saati fitnessiä harrastanut, mutta monipuolisesti ja kovaa tuli treenattua tavalliseksi kuntoilijaksi. Samoin tuli katsottua mitä tuli syötyä. Ei herkkuja, ei maitoa eikä gluteiinia. Sanotaanko näin, että liian vähän tuli syötyä suhteessa kulutuksen määrään. Eikä tarkoituksena ollut koskaan laihtua. Meni vaan överiksi, to be honest.
Vapaa-ajalla, jos sitä töiden ja treenien ohella oli, juhlin kuten muutkin ikäiseni, matkustelin ja nautin elämästä.
Sitten tuli elämäni mies vastaan. Alkoi mieleen pikkuhiljaa hiipiä ajatus lapsesta. Ajatuksella, että “eihän tässä kiire ole ja ehtiihän tässä vielä.” Niinpä sitä sitten ehkäisyn pois jättämisen jälkeen, noin puolisen vuotta, olin raskaana. Mikä ilo! Mikä onni! Minä, joka en koskaan pitänyt itseäni äiti-ihmisenä enkä koskaan kokenut omaavani minkäänlaista hoivaviettiä, olin raskaana.
Onni päättyi keskenmenoon.
Tästä tapahtuneesta kului melkein vuosi ja huomasin olevani uudelleen raskaana. Ja kaikki meni paremmin kuin hyvin. Tätä kirjoittaessani tyttäreni nukkua tuhisee tuolla omassa sängyssään ja olen onnellinen.
Syy, miksi kerron tämän oman pienen tarinani sulle on se, että meitä saman asian kanssa taisteluita käyneitä naisia on. Ja että niitä syitä sille, miksei tule raskaaksi tai jos tulee ja saakin keskenmenon, tulee miettineeksi ja paljon.
Että minähän olen elänyt viimeisen päälle terveellisesti treenin, levon ja ruokailun suhteen. Että minunhan pitäisi olla “ihanteellinen” raskaaksi tulemiseen.
Itsesyytökset eivät kuitenkaan koskaan auta tilanteessa tai tuo jotain menetettyä takaisin.
Ja mikä on myös huomionarvoista: joskus kaikelle ei vaan ole selitystä. Ja sehän se pahinta onkin. Vaan siitäkin selvitään.
Kuten tuossa alussa jo sanoin: kiitos ihanasta kirjoituksesta. Susta huokuu sellaista seesteistä, kypsän naisen rauhaa. Sitä toivon sulle koko sydämestäni myös jatkossa.
Ootte Teemun kanssa aivan mahtava, hauska pariskunta! Hyvää alkavaa syksyä!
Kiitos paljon viestistä ja ensimmäisestä kommentista.
Oli aivan mahtavaa lukea sun tarina, ja se antoi taas lisää näkökulmia ja vahvistusta myös omille ajatuksille.
Tärkeintä on juuri hyväksyä se, että elämää ei vain voi aina suorittaa. On paljon asioita, joita ei voi itse päättää. Pitäisi oppia hyväksymään tilanteet niin kuin ne ovat ja nauttimaan hetkistä, sillä niitä ei vain saa koskaan takaisin. <3 Kiitos ihanista sanoista!
Tsemppiä teidän perheen arkeen! <3
-E
Kiva kun kirjoitit tästä aiheesta! Meillä on mieheni kanssa pitkä yhteinen taival takana ja “vahingon” sattuminen on vuosien saatossa välillä pelottanut. Meillä oli molemmilla opinnot kesken ja tavoitteet korkealla. Nyt vuosia myöhemmin vakituisissa töissä, kivassa omassa kodissa, jonka eteen olemme nähneet paljon vaivaa ja josta olemme aina yhdessä haaveilleet, olisi tilaa sille kolmannelle perheenjäsenelle. Me kuitenkin olemme osoittautuneet yhdeksi niistä pareista joille se ei ole ihan niin helppoa… Kohta olisi edessä lääkärillä käynti, jotta saisimme selvyyttä mikä mättää. Meillä asiasta puhutaan avoimesti ja aina kun jompi kumpi sen ottaa puheeksi. Se on kyllä auttanut. Olemme jo sopineet, että jos lapsen saaminen ei meille luonnollisin keinoin ole mahdollista, niin hyväksymme sen ja jatkamme elämää yhdessä. Se on vaikea paikka, mutta vahva ja hyvällä pohjalla oleva parisuhde kestää myös sen. <3
Moikka!
Ihana kuulla, että pystytte puhumaan avoimesti asiasta. Se auttaa varmasti tosi paljon. Yhdessä te olette vahvempia.
Tsemppiä tutkimuksiin, ja toivottavasti saatte jotain selvyyttä tilanteeseen. <3
-E
Niin totta kaikki ajatukset. Ei kannata miettiä liikaa, vaan antaa asioiden tapahtua. Jos tietää haluavansa lapsia, saa tulla raskaaksi. Sen jälkeen kaikki kyllä tapahtuu omalla painollaan. Ei elämä lopu lapsen saantiin, vaan siitä se alkaa ?
Nimenomaan. 🙂 Hyvin kiteytetty. <3
Kiitos kommentista.
Tsemppiä viikkoon!
-E
En sano muuta kuin että mieti kaksi kertaa, kenen kanssa niitä lapsia teet – sitä kun ei voi perua tai vaihtaa. Vaikka biologinen kello kuinka tikittäisi, niin mielummin käytä aikasi oikean miehen etsimiseen…
Itselläni todettiin 22-vuotiaana naisten yleisin ”sairaus” endometrioosi, jonka vuoksi jouduin tähystysleikkauksen jossa pienet millinen kokoiset pesäkkeet poistettiin kohdun päältä. Lääkäriin kertoi lasten saannin olevan mahdollista, mutta suositteli tekemään nuorena jolloin hedelmällisyys parempi. Olin puoli vuotta aikaisemmin tehnyt raskaudenkeskeytyksen ehkäisyn pettäessä ja koen edelleen endometrioosin johtuvan keskeytyksestä. Reilu vuosi leikkauksen jälkeen puhuin silloisen mieheni kanssa asiasta päätettiin, että yritetään sillä hommassa voi mennä aikaa. Tulin raskaaksi kerta heitolla, erittäin yllättyneenä. Lapsettomuus oli silloin pahin pelkoni, sillä olen aina ollut lapsi rakas ja halunnut omia lapsia. Tiedän ja ymmärrän myös ettei lasten saanti todellakaan ole itsestäänselvyys. Nykyään, erottuani lapseni isästä, toivon ehkä saavani joskus toisen lapsen , mutta olen erittäin kiitollinen tästä yhdestä pienestä pojasta ja uskon siihen, että kaikella on tarkoitus, joten jos niin kuuluu tapahtua, niin tapahtuu. Toivon teille tämän mahdollisuuden, enkä usko että koskaan on niin sanottua oikeaa aikaa lapsen saantiin, muuta kuin se tulee jos on tullakseen, yleensä vielä silloin kun sitä vähiten odottaa, kuten itselläni kävi. Paljon rakkautta ja kärsivällisyyttä sinulle/ teille asian suhteen. Tarvittaessa voin kertoa kokemuksestani lisää.
Kiitos! Tärkeä aihe ja pistää miettimään. Itse pohdiskellut näin kolmenkympin kynnyksellä paljon lapsiasiaa ja juurikin kun lähipiirissä on monenlaisia tapahtumia lapsista lapsettomuuteen..
KIITOS EEVI, että kirjoitit tästä aiheesta!!! Itselle hiipinyt saman kaltaisia pelkoja, ja nämä asiat pyörivät päässä paljonkin, vaikkei perheen perustaminen ihan tämän päivän asia välttämättä olekaan.
Tämä on varmasti asia jota moni pohtii mielessään, muttei uskalla puhua asiasta ääneen, kun se on niin kovin henkilökohtainen juttu. Kiitos siis että kirjoitit tästä, tietää taas ettei ainakaan ole yksin näiden mietteiden kanssa!
Moi! Itse painein samojen pelkojen kanssa aikanaan, tuntui että järjestään jokaiselle joko tulee keskenmeno tai ei raskaudu lainkaan. Ja päätin lykätä yrittämistä “no jos tämän e-pillerilaatan vielä syön loppuun ja katsotaan sitten”, kunnes yhtenä päivänä ajattelin että ihan sama, miksi edes syön niitä jos kerran haluan tulla raskaaksi ja vaikka en tulisikaan niin eihän sitä voi tietää jos ei yritä. Lopetin siis asian murehtimisen ja märehtimisen ja heitin loput pillerit roskiin. Silloin oli kevät, ja ajattelin että vauva tulee jos on tullakseen. En ottanut mitään paineita enkä stressiä, heitin pillereiden mukana murheetkin roskiin. Ajattelin että jos syksyyn mennessä, puolen vuoden kuluttua, ei vielä mitään kuulu niin sitten aletaan tosissaan yrittämään. Ja taisi kulua se kuukausi ja tein positiivisen raskaustestin, eli nasahti heti. Ei tullut keskenmenoa, vaan synnytin terveen pojan. Tulin raskaaksi toisen kerran, tärppäsi myös heti. Ja taas synnytin, tällä kertaa terveen tytön. Kolmatta jouduttiin yrittämään neljä vai viisi kuukautta mikä oli itselle stressaavaa aikaa kun jotenkin sitä luotti siihen että raskaudun taas heti ekasta yrittämästä. Näin ei käynytkään, ja vihdoin kun tein positiivisen testin muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen niin ilo oli kyllä suunnaton! Ja sieltä syntyi jälleen terve tyttö! Kaikki tämä viiden vuoden sisään, ja tällä kokemuksella sanon että stressi ei ainakaan auta asiaa, ei ennen raskautta eikä sen aikana. Luota kroppaasi, luota siihen mitä se tekee ja anna itsellesi lupa raskautua. Ikinä ihmisen elämässä ei ole oikeaa hetkeä lapsien saamiselle, aina on jokin muu juttu, työ tai opiskelu tms meneillään. Mutta jos sitä aina lykkää eteenpäin, jonnekkin tulevaisuuteen, niin yhtäkkiä käykin niin että on ikää jo senverran että alkaa sen puolesta olemaan haasteita, jos onnistuu enää lainkaan. Eikä tulevaisuudessakaan varmastikkaan tule sellaista hetkeä että hei, nyt tähän väliin tehdään lapset. Niitä kun ei tehdä, ne saadaan. Terveisin 29v kolmen alle eskari-ikäisen äiti?
Multa löytyy kahdenlaisia kokemuksia – niitä kun haluat lapsen ja joudut hoitoihin sekä niitä kun et halua lapsia ja keskeytät raskauden.
Mulla on takana kaksi synnytykseen päätynyttä raskautta sekä kaksi keskeytystä. Olen saanut ensimmäisen lapsen 22-vuotiaana ja toisen pari vuotta myöhemmin. Ensimmäistä yritettiin tuloksetta useampi vuosi kunnes taustalta löytyi pcos. Yrittämisen tueksi sain lopulta hormonihoitoa ja kun oikea annostus useamman kuukauden jälkeen löytyi, raskauduin. Toinen lapsi sai alkunsa samalla tavalla hormonien avulla. Muistan vieläkin sen pelon ja katkeruuden etenkin ensimmäistä yrittäessä että mitä jos en koskaan saakaan lapsia ? Välillä tuntui että vihasin maailmaa. Lopulta kuitenkin kuopuksen syntymän jälkeen ymmärsin ettei esimerkiksi toisten raskautuminen ja lapsen saanti ollut millään tavalla minulta pois, ja uskon että jos emme olisi koskaan saaneet lapsia niin olisimme silti eläneet hyvän ja onnellisen elämän.
Kuopuksen syntymän jälkeen halusin sterilisaation, koska nuoruuden kokemuksien jälkeen hormoniehkäisy ei minulle sopinut. Kolme kertaa lähete torpattiin koska olin liian nuori ja lääkärit uskoivat meidän haluavan vielä lisää lapsia. Yksi oli myös sitä mieltä että sterilisaatio on ns turha, koska molempien raskauksien aikaansaamiseksi oli tarvittu apua ja hän uskoi etten jatkossakaan raskautuisi uudelleen ilman apukeinoja. Sokeasti luotin tähän ja kuopus oli kolmen vanha kun raskauduin uudelleen – ilman apukeinoja. Keskeytyksessä sitten selvisi että pcos oli parantunut kokonaan, joten normaali raskautuminen oli jälleen mahdollista. Ei mennyt kauaa keskeytyksestä, kuukautiskierto ei ollut edes palautunut, kun kondomi meni rikki ja raskauduin jälleen. Keskeytin myös tämän.
Nyt minulta on muun sairauden takia poistettu juuri kohtu, joten enää ei tarvitse miettiä josko sittenkin eikä tarvitse sen suuremmin perustella miksi meille ei hankita iltatähteä vaikka ollaan vasta kolmekymppisiä. Jokainen kun itse tietää mikä itselle on parhain vaihtoehto.
Kukaan ei voi tietää tulevaisuutta ja jos elämässä on kaikki tällä hetkellä hyvin, on mielestäni juuri silloin oikea aika miettiä perheen perustamista. Oma elämä muokkautuu lapsen ehtoihin ja lapsi mukautuu vanhempien elämään.
Meni vähän off topicikiksi, mutta toivotan kuitenkin tsemppiä ajatuksien kanssa ! Aina kun muistaa että elämässä tapahtuu juuri sellaisia asioita mitä on tarkoitettukin vaikkei ne välttämättä ole juuri niitä mitä itse etukäteen ajatteli.
Pystyin samaistumaan hyvin kertomiisi pelkotiloihin ja ihana kuulla että rohkenit ottamaan aran aiheen puheeksi. Itselläni on myös takana kilpaurheilutausta ja toistaiseksi perheenlisäys on ollut vain haaveena muutaman vuoden ajan, oman endometrioosini sekä sen myötä aiheutuneen lapsettomuuden vuoksi. Vaikka lapsettomuus onkin yksi elämän rankimmista kokemuksista joka kulkee mielessä päivittäin, on se myös kasvattunut ja vahvistanut niin henkisesti kuin parisuhteessakin. Vaikeinta lapsettomuuden sairastamisessa onkin juuri tuottaa pettymys puolisolle, jolle lapsi olisi myös elämän suurin haave. Toivoa haaveen suhteen ei pidä kuitenkaan menettää!
Minä pelkään lapsettomuutta myös aivan älyttömän paljon. Noin 20-vuotiaana minulla todettiin monirakkulaiset munasarjat eli PCO joka ei silloin sinkkunaisena vaikuttanut minuun juuri mitenkään mutta nyt 26-vuotiaana parisuhteessa elävänä ja omasta perheestä haaveilevana se pyörii mielessäni joka päivä. Olemme nyt tänä kesänä päättäneet yrittää lasta, huolimatta siitä että opintoni ovat vielä hieman kesken. Minun oli kuitenkin pakko tehdä päätös perheen ja opintojen välillä ja perheen perustaminen veti ehdottomasti pidemmän korren. Mietin että kerkiän opiskella myöhemmin mutta lapsia en välttämättä voi saada myöhemmin tai aika voi loppua. Raskaustestit odottaa kaapissa ensi viikkoa ja samalla kun yritän pitää mieleni rauhallisena ja ajatella että tämä on vasta ensimmäinen yrityskerta niin samalla odotan sitä, että testi näyttäisi plussaa ja saisimme vauvan. Mitä enemmän asiaan on tottunut että vauva saa tulla niin sitä enemmän odotan sen toteutuvan.
Ymmärrän miehesi urheilun tärkeyden ja sen että on paljon helpompaa elää urheilijan arkea ilman lapsia. Toivottavasti teidän aikanne koittaa myös lähitulevaisuudessa ja saatte omia lapsia. Kiitos aiheesta joka koskettaa vääjäämättä suurinta osaa naisista!
Mua pelotti myös todella paljon se, että en tule raskaaksi. Suurimpana syynä se, että olin käyttänyt hormonaalista ehkäisyä melkein 15 vuotta ja ajattelin, että se vaikuttaa hedelmällisyyteen. Noin vuosi sitten aloimme ihan tosissaan yrittää vauvaa ja tietysti huolehti, kun puolen vuoden jälkeen mitään ei kuulunut. Juteltiin miehen kanssa, että mitä tehdään jos vauvaa ei kuulu. Päätettiin, että ei haluta ryhtyä hedelmällisyyshoitoihin eikä adoptio ole meille vaihtoehto – haluttiin oma lapsi taikka ei ollenkaan. Tottakai mietin myös sitä, että kuinka kauan 31 vuotiaana jaksaa edes yrittää. Selvää mulle oli se, että 35 vuotiaana en enää lasta halusi, tuntui että olisin liian vanha. Vihdoin tämän vuoden kesäkuussa tein positiivisen raskaustestin ja jos kaikki menee hyvin, niin meille syntyy esikoinen ensi vuoden helmikuussa ❤️
Lapsettomuus on niin yleistä tänä päivänä, että sen pelkoa on vaikea päästä pakoon, varsinkin kun vuodet vierivät. Itse jätin hormonaalisen ehkäisyn pois jo hyvissä ajoin, mm. siitä syystä että halusin kroppani olevan mahdollisimman luonnollisessa tilassa kun haluaisimme yrittää raskautta. Raskauduinkin heti ensimmäisestä yrityksestä ja pelko oli turhaa, onneksi. Kaikilla toki ei ole yhtä onnellinen tilanne.
Etukäteen ei kannata liikaa murehtia, mutta syyttä suotta yrittämistä ei myöskään kannata lykätä. Varsinkin jos muuten kokee että elämän palaset ovat loksahtaneet paikoilleen.
Raskauteen tai vanhemmuuteen ei ole koskaan “valmis”, siihen kasvaa sillä matkalla, joka alkaa siitä kun antaa mahdollisuuden.
Me päätettiin miehen kanssa alottaa yrittäminen heti parin kuukauden yhdessä olon jälkeen (oltiin oltu hyviä ystäviä monia vuosia ennen tätä). Vähän perustelin asiaa sillä, ettei kaikki välttämättä tapahdu heti, mutta eihän se nyt mikään ongelmakaan vois olla. Ainahan niistä vahingoista on varoiteltu yläasteelta lähtien. No, nyt reilusti yli vuosi tämän jälkeen on alkamassa tutkimukset. Pää on täynnä kysymyksiä; mitä jos mä en koskaan saakkaan omia lapsia tai mitä jos musta ei ookkaan koskaan tarkotus tulla äitiä? Vai oonko mä joskus ollut tarpeeks vakuuttava, kun oon sanonu etten halua lapsia ja universumi on sit päättäny, että en tarvikkaan? Onhan se ihan typerää, että aina on tätäkin asiaa pitänyt itsestään selvyytenä, mutta eihän se sitä oo. Lisäksi tunnun olevan sen verran mukavassa iässä, että kaikki ympärillä olevat tuntuvat lisääntyvän. Face ja insta on täynnä ultra-, maha-, sairaala- ja vauva-kuvia. Ja joka kerta musta tuntuu et mä en välttämättä saa ikinä mitään niistä ja tekis mieli itkeä. Tilannetta ei yhtään oikeastaan helpota, että miehellä on ennestään lapsia. Niin ihania kuin ne onkin, niin tuntuu että koko juttu on vaan ja ainoastaan musta kiinni. Tää on ollu ehdottomasti yks rankimmista vuosista pitkään aikaan. Oli tarpeeks hankalaa myöntää itelleen, että haluaakin lapsia, vaikka aina on luullut toisin ja nyt kun se tuntuu käytännössä mahdottomalta, niin se tästä hankalaa vasta tekeekin..
Kiitos, että uskallat puhua vauvahaaveista ääneen. Itselläni kesti 2v.tulla raskaaksi, jonka aikana yksi keskenmeno. Turhautti ja suututti nähdä muita raskaanaolevia, koska sitä toivoi niin paljon itselle. Tämän 2v.aikana vauvakuume todellakin ehti tulla ja monet itkut turhautumisesta. Onneksi työterveyshoitaja suositteli menemään yksityiselle lääkäriasemalle lapsettomuusasiasta keskustelemaan. Varattiin aika ja lääkäri oli ihana ja ottautui heti asiaan. Aika lääkärille oli varattu niin että kierron ovulaatio vaihe oli just tulossa, jonka tämä lääkäri näki myös ultralla. Ehdotti pregnyl hormoonipistosta, jonka lääkäri pisti heti vatsaani(pistoksen hinta n.5€) ja sanoi, että se yksi pistos voisi auttaa ovulaatioon. Lääkäri pyysi minua soittamaan 2 vkn kuluttua, kun olen tehnyt raskaustestin. Ja niinhän siinä todella kävi, että lopultakin tulin raskaaksi ja terve tyttö syntyi 2014. 2016 syntyi toinen terve tyttö kahden samaisen pregnyl pistoksen avulla. Haluan vain sanoa kaikille saman asian kanssa kamppaileville, että menkää rohkeasti käymään lapsettomuuslääkärillä niin osaavat auttaa ja välttämättä ei tosiaan ole isosta kustannuksesta kyse niinkuin minun kohdallani kävi.
Tsemppiä kaikille vauvahaaveilijoille.
Minäkin pelkäsin ja jännitin raskautumisen onnistumista niin paljon, etten tajunnut enää pelätä raskauden aikana mitään. Meillä kesti mielestäni pitkään, puoli vuotta, ennen kuin saimme iloisia uutisia. Ehdin jo miettiä, ettei meistä varmaan vanhempia tulekaan. Odotimme innolla pientä esikoispoikaamme saapuvaksi, kunnes viikolla 39 hänet todettiin kohtuun kuolleeksi. Mitään syytä tähän hänestä tai minusta ei koskaan löytynyt. Olimme se 0,1% joilla ”käy huono tuuri”. Tunsin oloni typeräksi, kun en ollut osannut varautua tällaiseen jo ennen raskautumista ja syytin itseäni pitkään tapahtuneesta, suotta. Edelleen välillä mietin, että kroppani petti minut, vaikkei tällaisiin asioihin voi itse vaikuttaa. Elämää ei voi suunnitella, sen todella saimme oppia kantapään kautta, ja lapset ovat lahjoja, jotka meille suodaan vain lainaan. Meidän tapauksessa kaiken sen hirveyden keskellä, saimme iloisia uutisia ja nyt meillä eletään vihdoin vauva-arkea, josta aina puuttuu yksi porukasta. Tsemppiä teille tulevaan! Toivotaan, että teille suodaan kaikki se onni, josta unelmoitte.
Minä tulin ekan kerran raskaaksi 17-vuotiaana ehkäisyn petettyä. En tuntunenut olevani valmis vielä silloin, kun oli koulut kesken ja suhde epävakaa joten päädyin keskeyttämään sen. Osittain myös vähän silloin kumppanin painostuksesta, koska vaihtoehtona olisi ollut jäädä vauvan kanssa yksin.
10 vuotta myöhemmin olin edelleen saman miehen kanssa ja useita vuosia ilman ehkäisyä eikä vauvaa koskaan kuulunut.
Mikä nyt jälkeenpäin oli vain hyvä koska suhde sitten kuitenkin kariutui erinäisistä syistä.
Pelko siitä etten koskaan raskaudu oli olemassa tuon jälkeen. Mutta totuin ajatukseen, että pärjäisin ilman ja keksisin jotain muuta sitten.
Viime keväänä löysin uuden miehen rinnalleni ja melko pian päätettiin, että vauva saa tulla jos on tullakseen.
Oli melkoinen yllärys, kun ensimmäisen kierron jälkeen testi olikin positiivinen.
Nyt tuossa vieressä höpöttelee iloinen ja nauravainen vauva. ❤ Ja ikää tällä äidillä on jo se 31 vuotta.
Ihanaa kun kirjoitit tästä aiheesta. Itsellä aina ollut ajatus että kun aika on oikea niin hankin lapsia. Vuosi sitten erottuani miehestäni kävin ihan perus gynekologin tutkimuksessa jossa huomattiin hormoonitoiminnassa poikkeavaisuuksia. Tuomio oli melko tyly, ilman hedelmöityshoitoja on edes turha haaveilla raskaaksi tulemisesta, eikä ole takuita että edes hoidoilla tulisin raskaaksi. Kolahti kyllä kovaa, koska äidiksi olen halunnut aina, mutta oman uran tavoittelu on mennyt edelle. Nyt kun 30v lähestyn niin olen tehnyt ison päätöksen ja lähtenyt hedelmöityshoitoihin yksin. Ensimmäinen hoitokertakin on jo ensikuussa. Tuskin aika on oikea vielläkään, mutta onko se koskaan :)?, joskus täytyy vain kuunnella omaa sydäntään <3
Tämä on itselle ajankohtainen aihe näin kolmenkympin kynnyksellä. Olemme seurustelleet aviomieheni kanssa 12 vuotta. Monet ystävämme ovat saanet perheenlisäystä näiden vuosien aikana. Monesti on ollut sanaton paine että eikö teidän kuuluisi olla seuraava pari jolle tulee vauva. Olette olleet niin pitkään jo yhdessä. Emme ole itse tästä kuitenkaan paineita ottaneet. Olemme odottaneet juurikin sitä oikeaa hetkeä. Että elämä olisi valmis lapsentuloon. Mutta eihän sitä oikeaa hetkeä tule. Aina on syitä lykätä tätä asiaa. Ehkä tässä on nyt kuitenkin se hetki kun kannattaa alkaa yrittämään <3.
KIITOS kun otit aiheen esille! 🙂
Itselläni oli hyvin samat ajatukset aikoinaan. Vuosi sitten alettiin yrittämään raskautta mutta vielä ei ole mitään tapahtunut. Kevään aikana lähipiiristä tuli lähes 10 raskausuutista, koville on ottanut. Tottakai on onnellinen toisten puolesta, oma kohtalo vaan ahdistaa.
Syksyllä on edessä lapsettomuushoidot – fiilikset on ristiriitaiset. Näyttää siltä, että pahin pelkoni on käynyt toteen. Jos kuitenkin joskus saan positiivisen tuloksen raskaustestiin niin uskon olevani keskimääräistä onnelllisempi verrattuna niihin, jotka saa plussan samantien. Toivotaan että haikara vielä vierailisi siellä ja täällä, kun oikea aika on <3
Olen kärsinyt myös ihan samasta pelosta. Käytin 10 vuotta hormonaalista ehkäisyä ja sen lopetettuani, minulla alettiin epäillä endometrioosia. Ikää alkoi tulla, puoliso ei ollut varma mitä halusi ja minä olisin antanut mitä vain edes siitä tiedosta, voinko tulla raskaaksi vai en. Loppujen lopuksi en oikeastaan edes tiennyt haluanko enemmän vain tulla raskaaksi vai oikeasti lapsen. Epäröin, olenko kuitenkaan valmis. Lopulta aloimme yrittää lasta ja hän ilmoittikin tulostaan heti kun mahdollista. Ensi helmikuussa meitä on toivottavasti kolme. Tuntuu todella, että näin oli tarkoitettu 🙂
Kiitos täsr kirjoituksesta, aihe mikä koskettaa suurta osaa niin miehistä kuin naisista. Sama huolenaihe täälläkin, mitä jos en ikinä voi saada lapsia. Se on yksi isoimmista haaveistani ja minulla on ollut vauvakuume jo varmaan 15v. asti haha 😀 Näin 29 vuotiaana väkisin alkaa miettimään ikäänsä (vaikka ei vanha olekaan ja ensisynnyttäjien ikä noussut paljon), eikä asiaa auta että sinkkuna olen tai että juuri valmistuin yliopistosta ja haluan uraakin tehdä ensin. Mutta onneksi niinkuin sanoit, vaihtoehtoja on paljon nykypäivänä ja hoitokeinoja jos raskaaksi ei luonnollisesti tule. Äitini sai 42v. kaksoset joten eipä tässä kiire 😀
Moikka Eevi! Voiko sulle laittaa aiheesta privaviestiä facebookiin?
Hei Eevi! Hyvää pohdintaa. Haluaisin sanoa, että asiaa on kuitenkin aika turhaa etukäteen “pelätä”, niin kauan kun se ei ole ajankohtainen. Ja ajankohtaisuudesta; itse nousujohteista, ohjelmistokehityksen parissa työuraa tekevänä 34 vuotiaana tulin yksinkertaisesti sen kysymyksen eteen, että “tässäkö tämä on?” Että tätäkö elämä on, vaikkakin hyvää sellaista, mutta millä asioilla lopulta on eniten merkitystä?
Jouduin myös itse järkyttymään elämän raadollisuudesta kun lähdimme yrittämään lasta. En ole ikinä kokenut mitään ongelmia hormoni-intiimihyvinvoinnin saralla ja luulin, että lapsia tulee kun ehkäisy jätetään pois. Ei tullut. Meni vuosi joka sisälsi keskenmenon, pettymyksiä ja kyyneliä. Pelot mylläsivät mielessä ja hain tukea Simpukka Ry:n toiminnasta. Se oli äärimmäisen silmiä avaavaa ja yhtäkkiä käsitin miten tietämätön ja naiivi olin ollut lapsen yrittämiseen, keskenmenoihin, keinohedelmoitykseen ja esim.endometrioosin yleisyyteen sekä vakavuuteen liittyvistä biologisista faktoista. Tämän jälkeen en enää milloinkaan ole erehtynyt utelemaan kenenkään lapsihaaveista tai “pikku kakkosista” sillä taustalla voi olla käsittämätön määrä vuosien tuskaa jota kukaan samaa kokematon ei voi milloinkaan täysin käsittää. Vähiten he, joille lasten tulo on päätetty kerran kalenteria katsomalla ja hoitamalla hommat.
Olimme onnekkaita ja saimme uuden raskauden alkamaan, nyt vain toivomme lujasti että kaikki menee hyvin loppuun saakka, sillä myös 9kk on kohtuu pitkä aika vuoroin jännittää, pelätä ja ihmetellä. Onneksi olen pystynyt edes hieman rentoutumaan välillä ja nauttimaankin.
Joten, elä elämää täysillä, stressaa jos sille oikeasti on joskus syytä ja lähetetään yhdessä kaikki lapsettomille pareille ja ihmisille kaikki maailman rakkaus ja voima vaikean asian keskellä ❤❤
On rohkeaa kirjoittaa peloistaan. Muista, ettei sinulta ole löytynyt lääketieteellistä estettä raskaaksi tulemiseen. Olet kuitenkin valinnut lajisi aikuisena tiedostaen, mitä riskejä lajiin liittyy. Minun kohdallani on lääketieteellinen fakta, etten todennäköisesti tule raskaaksi ja tämä johtuu synnynnäisestä sairaudesta ja sen lääkityksestä. Minä en ole voinut valita ja tästä syystä en pysty samaistumaan. Olen kuitenkin sujut asian kanssa ja yritän pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta, jotta voisin elää mahdollisimman pitkän ja normaalin elämän. Toivon, että saat perheen kun sille on oikea hetki.
Hei, minua kiinnostaa ihan mitä hormooni apuja olet saanut? Täällä reilu vuosi yritetty tuloksetta. ?
Itselläni on lapsi edellisestä suhteesta ja mies kävi nyt myös tutkimuksissa ja mitään epänormaalia ei löytynyt. Mutta ei vain jostain syystä tärppää..
Itse leikin vain sen kerran asialla kun fitness buumi löi läpi. Olin 27 vuotias ja en ollut missään vaiheessa menossa kisaamaan mutta olihan se “hienoa” keikkua 15% rasvoissa. Kuukautiset olivat vuoden pois. Tästä vasta 3 vuoden kuluttua heräsin siihen että haluiaisinkin perheen. Ultrasin munasarjani jotka olivat monirakkulaiset. Lääkäri kehoitti aloittamaan heti. Yritimme 3 vuotta ja erosimme. Totesin että ehkä minusta ei tulekkaan äitiä ja pieksin itseäni lujemmin kuin ikinä. Tämä oli osa syy eroamme. Miksi ikinä pelleilin nuorempana…Tämä takaraivossani kohtasin elämäni miehen kun olin 34. Mieheni oli 27 vuotta ja rakastui minuun tulisesti. Hän halusi kovasti perheen ja minä mietin etten todennäköisesti ainakaan luonnolisesti niitä saa ja olin myös taas 4 vuotta iäkkäämpi. Aina kuukautisten alettua purskahdin lohduttomaan itkuun ja kirosin sen ettei asiasta buumin alettua puhuttu enempää ja etten olisi ikinä riskeerannut jos olisin tajunnut. Sitä en siltikään tiedä eikä kukaan meistä onko sillä oikeasti vaikutusta jos emme tule raskaaksi. Tiedämme vain että se vaikuttaa mutta se jää omantuntomme tuskaksi onko se syy siinä. Kesäkuussa olo alkoi tuntua oudolle. Ei mitään oireita, ei edes rinnat kipeät mutta ainakin vielä masussa ultran mukaan on sykkivä kohta 12 viikoinen sydän. Toivoa ei saa menettää mutta minä ymmärrän sen tuskan. Lapsettomuus koskettaa. 4 vuotta sai minut arvostamaan tätä lahjaa.
Mä sairastan monirakkulaoireyhtymää ja endometrioosia ja takana on vielä vuosien syömishäiriöiden kierre, joka jätti kroppaan jälkensä. 30-vuotistarkastuksessa lääkäri ilmoitti, että suurella todennäköisyydellä en luonnollisesti tule koskaan lapsia saamaan. Hän myös pelotteli keskenmenon suuresta mahdollisuudesta ja käski miettiä, olenko valmis elämään läpi sarjan keskenmenoja.
Joten, kun vahingossa tulin 33-vuotiaana raskaaksi muutaman hetken jutusta, olin enemmän kuin yllättynyt. Ei tullut keskenmenoa, vaikka raskaus olikin vaikea. Olin jo päässyt sinuiksi sen kanssa, että lapsia en tule saamaan, mutta tiesin heti testin tehdessäni, että näin sen kuului mennä. Nyt pienen yksivuotiaan kanssa kahdestaan elellään ja en voisi olla tyytyväisempi. Hommat menee just niinkuin niiden kuuluukin mennä!
Päädyin tähän jo vanhaan blogiisi sattumalta. Meillä miehen kanssa puoli vuotta yrittämistä takana ja ylihuomenna pitäisi selvitä, onko onnistunut tässä kuussa. Minulle vauvakuume iski kuin salama kirkkaalta taivaalta vaikka lapsia olen aina halunnut. Se alkoi siitä kun täytin 30 ja ympärilläni alkoi olla enemmän raskaana olevia ja vauvan saaneita ihmisiä kuin aiemmin. Kun vauvakuume iski aloin aktiivisesti puhua asiasta miehelleni ja päätettiin jättää ehkäisy viime kesänä pois. Naivina ajattelin, että jouluun mennessä olen varmaan jo raskaana. Olihan raskaus tuntunut alkavan noin 3 kuukauden kuluessa ystävillänikin. Kun puoli vuotta yrittämistä tuli täyteen, hakeuduin lapsettomuusklinikalle tutkimuksiin. Nyt joulukuun ajan on tehty useita tutkimuksia ja erään hormonikokeen mukaan tilanteeni ei ole paras mahdollinen, eli minulla ei välttämättä ole niin montaa hedelmällistä vuotta jäljellä, kuin normaalisti minun ikäisilläni. Kuitenkaan estettä raskaaksi tulemiselle ei ole nyt löytynyt. Eli emme aloittaneet yhtään liian aikaisin yrittämistä, vaikka olemme olleet yhdessä vasta reilu 2 vuotta ja hieman epäröin, että onko suhteemme tarpeeksi kypsä lapselle. Parempaa tilannetta, sitä ei kannata jäädä odottamaan. Koskaan ei tiedä, kauanko menee, että tulee raskaaksi tai hiipuuko hedelmällisyys ennen aikojaan. Itseäni ahdistaa paljonkin ajatus siitä, että mitä jos en tulekaan raskaaksi. Ja kun vauvakuume on kova, ajatus tykyttää takaraivossa lähes koko ajan.
Voi Kaisa <3 Hirveästi tsemppiä sinne ja valoa päiviinne! On hienoa että kävit tutkimuksissa, ne auttavat jo todella paljon. Myös raskautuminen voi "helpottua", kun ymmärtää asioiden syyt ja seuraukset. Toivon todella että kaikki kääntyy hyvin. Positiivista kuitenkin on, että mahdollisuus on olemassa. Vaalikaamme siis sitä <3 On myös tärkeää nimenomaan ymmärtää tuo yksilöllisyys (ikä ei kerro koko totuutta).
Suhteenne kuulostaa vahvalta ja uskon tämän kokemuksen myös lujittavan sitä. Hirveästi voimia ja uskoa <3 -E