Kun toinen ei halua lapsia
Olen nähnyt ja tuntenut elämäni aikana paljon, mutta myös ympärilläni tapahtuu jatkuvasti. En tiedä johtuuko se siitä, että useat ystäväni ovat hyvin eläväisiä ja tarttuvat asioihin yhtä isolla sydämellä kuin minäkin. Olemme paitsi äärimmäisiä heittäytyjiä, mutta myös vahvasti kiintyvää ihmistyyppiä. Ainakin itse tarvitsen pysyviä asioita elämääni ja koostan lähipiirini ihmisistä, jotka tuntuvat sellaisilta pysyviltä. Se näkyy usein läsnäolosta ja siitä, kuinka toiselle löytää aikaa.
Kuten varmasti aika moni meistä, myös minä olen käynyt parisuhteissani keskusteluita lapsista ja naimisiinmenosta. Tiedän haluavani niitä, olen aina tiennyt. Äitiys tuntuu todella luontevalta ajatukselta ja tässä vaiheessa elämääni koen olevani siihen myös valmis. Vaikka olenkin valmis, elän mielelläni vielä hetken ihan itselleni. Haluan rakentaa sitä ja parisuhdettani. Tiedän kuitenkin sen, ettei lapsen tulo olisi enää maailmanloppu. Tunnistan itsessäni tiettyä kypsyyttä, mutta onhan tämä ikäkin kieltämättä sellainen itkuhälytin. Uskoin vahvasti vielä muutamia vuosia sitten siihen, ettei mitään sisäistä kelloa ole olemassa. Se on kuitenkin valitettavasti potaskaa. Halusimme me naiset sitä tai emme, se saattaa syttyä meissä kolmenkympin korvilla. Tästä päästäänkin tähän varsinaiseen aiheeseen; mitä sitten jos eletäänkin ristitulessa, jossa toinen haluaa lapsia ja toinen ei?
Olen nähnyt niitä suhteita, jotka ovat alunperin perustuneet siihen, ettei kumpikaan halua lapsia. Myöhemmin vuosien saatossa mielipiteet ovat kuitenkin muuttuneet ja lapsia on tullut. Sitten on myös niitä, jotka haluavat, mutta eivät välttämättä päädy tekemään niitä kenenkään kanssa. Tämä on ehkä jotenkin kaikkein pelottavin ajatus, ettei löytäisi sitä itselleen sopivaa kumppania perheen perustamiselle?
Pahinta mitä olen nähnyt on löysässä hirressä pitäminen. Toinen saattaa ilmoittaa jo suhteen alussa ettei halua ikinä lapsia, tai naimisiin. Tähän kuitenkin usein liittyy vielä lause; “ainakaan nyt ei tunnu siltä”. Siinä on se oljenkorsi usein onkin ja se riittää. Toinen osapuoli saattaa jäädä roikkumaan tähän mahdollisuuteen. Mutta roikkuuko siinä turhaan ja katkeroituuko itse lopulta siihen, ettei koskaan saanut lapsia? Siinä päätyy helposti syyttämään sitä toista. Siinä alkuhuuman rakkauspölyssähän sitä saattaa ajautua ajattelemaan, että kyllä se ajan kanssa muuttuu. “Kyllä se minun kanssa haluaa”. Tämäkin on aika pelottava lähtökohta, jossa rehellinen ei ole se joka tekee väärin. Se olisi pakko ottaa tosissaan ja joko itse hyväksyä tai olla hyväksymättä. Syyt haluttomuuten eivät nimittäin aina ole henkilöriippuvaisia.
Olen itse ollut suhteessa, jossa en halunnut lapsia. Se johtui siitä etten ollut siihen valmis. Se miksi ei ole valmis ei aina johdu parisuhteesta, vaan siihen voi liittyä monia muita eri asioita, kuten vaikka oman uran kehittäminen. Päätökset vaativat myös sopivan hetken, mutta olen aina tiennyt haluavani oman perheen. Sitä en ole koskaan kyseenalaistanut. Tiedostan kuitenkin hyvin vahvasti sen, että jokaisen palasen täytyy tuntua hyvältä, kun sellainen päätetään perustaa. Vaikka asiat ja me itse muutumme vuosien saatossa, perhe on se mikä pysyy aina.
Nämä ovat elämän isoja asioita, jotka eivät ole mitään pieniä neuvottelun alaisia asioita. Kaikki eivät yksinkertaisesti halua koskaan näitä asioita ja senkin tulisi olla hyväksyttävää. Se ei kuitenkaan tarkoita, että toisen kuuluisi tähän taipua, jos ei itse ole sellaiseen oikeasti valmis. Kaikkein hirveintä tuossa tilanteessa on varmasti se rakkauden määrä, joka ei katoa mihinkään. Kuinka vaikeaa voikaan olla lähteä jonkun luota sen takia, ettei yhteinen päämäärä elämässä ole sama? Eroavat päämäärät ovat usein kuitenkin sellaisia, jotka vetävät vähitellen kauemmas toisesta. Yritin miettiä miten itse toimisin. Jokin universaali vastaus olisi loistava, mutta tässä tapauksessa sellaista on turha hakea. Voi vain todeta, että omaa sisintään tulisi kuunnella ja olla sille itse rehellinen. Nämä ovat asioita, joissa meidän on aivan pakko olla itsekkäitä.
Jos huijaa itseään, huijaa myös toista. Minä olen nähnyt sitä, sinä olet nähnyt sitä. Se on sisällä kalvava negatiivinen voima, joka syö lopulta kaiken hyvän. Katkeruus on pahempi kuin viha, sillä viha näyttäytyy. Katkeruus voi kyteä pinnan alla ja tulla esiin vasta sitten kun kaikki on jo tuhottua. Karuna faktana meillä naisilla on se, että meillä tulee myös ikä vastaan lasten hankinnassa, joka saattaa ajaa meidät tekemään ratkaisuja suuntaan jos toiseenkin. Sekään ei ole meidän itse keksimä juttu, vaan luontoäidin vaade.
Ehkä siksi haluan tehdä omassa parisuhteessani välillä asiat liiankin selviksi. En odota, että niihin vastataan samalla tavoin, mutta odotan kyllä vastausta. Jos koskaan kokisin, ettei päämäärä elämässä olisi sama, en voisi jäädä. Silloinhan huijaisin itseäni ja ajaisin itseni juuri siihen, mistä en koskaan haluaisi itseäni löytää. Mieluummin eletään ja painetaan täysillä, kuin jarrutetaan ja annetaan periksi jossain, joka on meille tärkeää. Itseaiheutettua katkeruutta en haluaisi kohdata.
Herättääkö tämä ajatuksia teissä? <3 -E
Hyvä Eevi! Hieno kirjoitus! 🙂
Kiitos Ellu <3 :) -E
Lapsiasiassa on juuri sellainen missä en näe mahdollisuutta kompromissiin. Jos toinen haluaa ja toinen ei, ja jompikumpi uhrautuu, syntyy siitä vaan katkeruutta, joka pahimmassa tapauksessa heijastuu siihen lapseen. Itse saan ihmettelyä, kun tälleen +30-vuotiaana en halua lapsia. Monelle olen itsekäs lasten vihaaja, mutta ei ymmärretä, että minulla saattaa olla syyni tähän, eikä se ole se, että vihaan lapsia.
Moikka Annukka,
Olen kanssasi samoilla linjoilla. Vaikea aihe ja erityisen vaikeat päätökset jos polut eivät kahden ihmisen välillä kohtaa.
Otit myös hyvän pointin esiin ” joka pahimmassa tapauksessa heijastuu siihen lapseen”. Niimpä.
Minun mielestäni se on jokaisen oma asia haluaako lapsia vai ei, eikä sitä päätöstä pitäisi mielestäni kenenkään ikinä kyseenalaistaa.
Tsemppiä sinne, pidä kiinni valinnoistasi <3 -E
Moi Eevi!
Tämä teksti tuli kuin tilauksesta mulle, painin juurikin tämän asian kanssa kun itsellä myös viimeisen vuoden ajan on ollut ajatus pinnalla että lapsen tuleminen ei kaataisi maailmaa, mutta juurikin mies on sanonut että ei halua lapsia ainakaan vielä ja olenkin juuri siihen tuudittautunut että no ehkä se mieli muuttuu.. mutta jos ei muutukkaan.
Itse en myöskään aiemmin ollut valmis äidiksi mutta kyllä se vaan niin on että se luontoäiti on jonkun jipon tehnyt ja ikää kun on tullut (täytän 27v) niin sieltä ne vaistot on pikkuhiljaa itsellä heräillyt 🙂
Ihanan tekstin olit taas saanut aikaan 🙂
Oikein ihanaa loppuviikkoa ja onnea omalle blogisivustolle<3 🙂
Moikka Laura,
Joo tosiaan tuntuu itsestäni ihan samalta. Monet käyvät näitä samoja juttuja läpi, joten ehkä koin myös oikeaksi nostaa puheenaihe jalustalle.
Vaikeita asioita kun ovat 🙂 Toivon sen tuovan ehkä helpotusta, hyväksyntää, uusia näkökulmia tai jotakin sellaista mikä liikuttaa.
Tämä on ilmeisen paljon koskettanutkin ihmisiä, enkä ihmettele lainkaan miksi, sillä aihe koskee niin naisia kuin miehiäkin. Oli aihe kuinka “arka” tahansa, helpottuu asiat itselleni usein kahdella tapaa; puhumalla ja lukemalla<3
Kuulostaa niin tutulta tuo hiipiminen 😀
Kiitos onnentoivotuksista ja tästä tämä uusi matka vihdoin alkaa! Huippua että olet mukana turisemassa -E
Eevi, kerta toisensa jälkeen osaat koskettaa aihevalinnoillasi ja monipuolisilla pohdinnoillasi! Muun median (esimerkiksi tv:n) kautta kuva sinusta jäi valitettavasti todella pintapuoliseksi, mutta olen monta kertaa iloinnut siitä, että aloin lukemaan blogiasi. Tekstisi viestivät syvällisestä, rohkeasta ja kauniista naisesta, jonka mietteisiin minulla lukijana on suuri ilo päästä osalliseksi.
Kiitos mahtavasta sisällöstä. Ja ihanista ajatuksista. <3
Moikka Vilma<3
Vitsi miten kaunis palaute, kiitos.
On muuten varmasti ihan totta tuokin. Helposti Tv jättää aika kylmäksi persoonat, toki riippuu myös ohjelmaformaateista.
Haastavia. Onneksi on tämä kanava, jossa pääsee olemaan just sitä mitä on ja kirjoittamaan omia ajatuksiaan auki.
Nämä ovat muuten just niitä palautteita, miksi sitä jaksaa uskoa tekstin merkitykseen.
Ihanaa oloa, halein E
Moikka!
Kiitos hyvästä tekstistäsi ja muutenkin aidoista ajatuksista vähän vaikeastakin asiasta.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että se mitä kutsuit “löysäksi hirreksi” ei välttämättä ole toisen osapuolen kiusaamista tai jallittamista lapsen hankinnassa (jos sitä voi edes hankkimiseksi kutsua…). Ihmiset eivät kypsy samaan aikaan ja kerroit itsekin, ettet ole aikaisemmin ollut valmis lapseen, mutta nyt ajattelet lapsesta jo eri tavalla. Muut vaativat myös saman, oman mielen ja elämän “kypsymisen” että voi todella sanoa toiselle haluavansa perustaa perheen. Ja minusta se aika on annettava eikä kerätä kimpsuja ja kampsuja ja lähteä suhteesta, jos toinen ei vielä ole ihan sillä samalla sivulla kuin itse.
Toki meillä naisilla ei ole ikuisuuksia aikaa odottaa lapsen lupaa tulla, mutta minusta kuitenkin pitäisi olla aikaa myös sille toiselle päästä ajatuksissaan selvyyteen ihan rauhassa.
Kevättä ja auringonpilkkuja silmiin ♥
Moikka Anu,
Olen ehdottomasti samaa mieltä, hyvä että nostit tätä vielä vahvemmin esiin 🙂
Ehkä tämä koskee pariskuntia, jotka ovat siinä vaiheessa ikää (naiset), että alkaa oikeasti olla ajankohtaista päättää asioita pian.
Monella tosiaan ajatukset kypsyvät ajan kanssa, toisilla kyllä valitettavasti ei.
Iloa päivääsi <3 -E
Moi Eevi! Mielenkiintoista pohdintaa.
Olen pohtinut samanlaisia asioita viimeaikoina paljon. Tosin oma tilanteeni on hyvin erilainen.
Tapasin nykyisen mieheni neljä vuotta sitten, kymmenen vuoden yksin elämisen jälkeen. Kymmenen vuoden yksin elämisen aikana tapasin kymmeniä sitoutumiskyvyttömiä miehiä tai yritin väkisin saada vaikeita suhteita toimimaan. Haaveilin vain siitä onnellisesta ja tasapainoisesta parisuhteesta, en niinkään koskaan lapsista.
Olen tällä hetkellä erittäin hyvässä parisuhteessa ja onnellisempi kuin koskaan. Mutta. Nyt olen alkanut kaipaamaan myös omaa lasta ja mieheni ei lapsia halua. Olen 37v. ja pelkään menettäväni elämäni parhaan asian haluamalla taas jotain enemmän. Miksi ihminen ei voisi vain nauttia niistä hyvistä ja onnellisista asioista joita on saanut ja lakata haluamasta aina enemmän?
Moikka Kaisa,
Olipas taas mielenkiintoinen tarina ja jälleen täysin erilainen! Ihanaa että jaatte näitä <3
Inspiroiva tarina ja saa jotenkin luottamaan elämän kulkuun. Hyvä kysymys muuten. Minä toivon että löydätte yhteisen ratkaisun asiaan ja uskon kuitenkin, ettei onnellisuus ole kiinni koskaan yhdestä asiasta. Mutta toivon myös, että seuraat sydäntäsi, tässäkin.
Halein, E
Hei!
Onnea omalle blogisi sivustolle! (: sun tää kun toinen ei halua lapsia blogi tekstitys on tosi mahtava ja sitä on hienoa lukea ja muutekin on kivaa lukea sun blogisi kun siitä jää aina super hyvä mieli.
Oikein mahtava loppuviikkoa sinulle. (:
Moikka Niina,
Hei kiitos kovasti, tämä on ihan huippu juttu 🙂
Kiva että kolahti. Parasta jos fiilis ja inspiraatio tarttuu<3
Kivaa viikonloppua sulle -E
Hyvä teksti! Yksi pidempi parisuhteeni kaatui, koska olin 99% varma, etten tule koskaan haluamaan lapsia, mutta mies tiesi haluavansa. Nyt, paljon paljon myöhemmin olen vieläkin varmempi, etten halua lapsia. Ex-mies löysi naisen, jonka kanssa on saanut lapsia ja olen niin onnellinen molempien puolesta. Ero oli ainoa oikea ratkaisu. Nykyisessä parisuhteessani tein heti alussa selväksi etten halua lapsia enkä edes pidä niistä. Hänellä oli ja on edelleen vapaus valita, haluaako elää kanssani.
Kiva uudistus tämä blogin muutto! 🙂
Heippa Myy,
Kiitos kommentistasi, kiva kuulla myös näitä omia tarinoita. Ne ovat niin konkreettisia!
Ja mielestäni on ihan huippua, että olet kyennyt olemaan aina rehellinen itsellesi ja muille <3
Valoa päivään -E
Olin aikanaan yli kolme vuotta parisuhteessa, jossa mies ei halunnut lapsia. ”Ei ikinä.” hän sanoi. Naimisiinkin olis voinut kanssani mennä, mutta lapsiasia oli ehdoton. Asia tuli puheeksi vasta yli puolen vuoden seurustelun jälkeen. Ei ollut käynyt mielessäkään, että hän olisi asiasta niin eri linjoilla. Hänellä oli jo lapsi, joka oli saanut alkunsa yhden illan jutusta.
Oli vaikea lähteä, koska tunteet olivat suuret. Joku ehdotti minulle, että jätä ehkäisy pois, kyllä hän sitten isäksi alkaa. En ikinä olisi voinut toimia niin, toive lapsesta pitää olla yhteinen! Tämä asia oli se mikä aina vaivasi taustalla ja aiheutti muita riitoja. Tiesin, ettei suhteella ole tulevaisuutta, koska itse en voinut hänen takiaan luopua unelmoimastani perheestä. Pitkän, pitkän vetkuttelun jälkeen vihdoinkin lähdin. Erostamme oli kulunut ehkä vajaa kaksi vuotta, kun sain tietää, että exäni oli saanut uudesta suhteestaan lapsen. Sattui kovasti. Mietin oliko hän sittenkin muuttanut mieltään, tai oliko vika ollut minussa, ettei hän halunnut lapsia juuri minun kanssani. Sain vastauksen vasta lähes 10 vuotta myöhemmin. Lapsi ei ollut suunniteltu, he eivät olleet olleet edes seurustelusuhteessa. Exäni oli toivonut aborttia, nainen taas oli halunnut pitää lapsen ja he olivat päätyneet yhteen. Tieto oli helpottava, hän ei ollut muuttanut mieltään.
Aikaa kului ja omassa elämässä tuntui, ettei ikinä ollut oikea aika lapselle. Minun biologinen kello ei alkanut tikittää, vaikka olin jo yli 35. Sain esikoiseni viime vuonna ja täytin samana vuonna 40. Jos nyt olisin vielä lapseton, niin luulen, että olisin jo hieman huolestunut asiasta, koska naisella aikaa ei ole loputtomiin.
Moikka Sanna-Marianna,
Kiitos kovasti tarinasi jakamisesta. Tuli älyttömän paha mieli sun vuoksi :/ Näitä tarinoita löytyy tosin varmasti vaikka kuinka paljon, mutta huh. Ei ole varmasti ollut helppo paikka itsellesi. Uskon kuitenkin että teit oikein<3 Todella vaikean kuuloinen kokemus, joka myös näyttää sen kuinka isoista asioista on oikeasti kyse. Vaikka vuodet vierisivätkin, tämä asia on ja pysyy mukana useasti.
Luin viimeisen osion tekstistäsi ja vitsi miten ihana uutinen! Ai että. Olet sen niin ansainnut. Nauti äitinä olosta täysillä <3 Onnea. -E
Tosi hyvä kirjoitus Eevi! Ja onnea uudesta osoitteesta 🙂 itse olen 20-vuotias kätilöopiskelija, ja olen tiennyt aina, että haluan lapsia ja perheen. Rakastan lapsia, äitejä ja koko tätä aihetta niin paljon, että lähdin opiskelemaan siitä ammatinkin itselleni. Onneksi olen parisuhteessa ihmisen kanssa, joka tietää myös haluavansa lapsia, mutta ei vielä. Enkä itsekään missään nimessä olisi nyt valmis äidiksi, ja lapsen saaminen olisi tällä hetkellä aika katastrofi. Mutta tiedän, että lasten aika koittaa vielä 🙂
Moikka,
Hei kiitos kovasti tuesta 🙂 Ihanan erilainen tulokulma, kiitos siitä!
Kovasti tsemppiä opintoihin -E
Mahtava kirjoitus! Tällä hetkellä olen parisuhteessa vasta ensimmäisen ihmisen kanssa jonka kanssa haluan lapsia, hih. Oon tiennyt aina että haluan lapsia, mutta mitään tarkkaa aikaa niiden “hankkimiseen“en ole suunnitellut. Biologinen kello on tosin nyt alkanu tilittämään, noh ikääkin tulee tänä vuonna jo 25. Vai alkaako tikittää yksinkertaisesti sitten kun se oikea kumppani vaan löytyy 😉 Lähipiiristäni löytyy myös ihmisiä jotka eivät halua lapsia. Yksi kavereistani on luopunut lapsihaaveistaan miehensä takia, joka ei niitä halua. Kaverini ei ole täysin onnellinen elämästään. Mielestäni lapset on liian suuri uhraus toisen vuoksi 🙁
Kiitos! 🙂 Itse pohdin 30-vuotispäivien aikoihin että jos parisuhdetta ei tule, aloitan adoptioprosessin yksin. Silloin en ollut vielä valmis mutta ajattelin kypsytellä ajatusta, sillä suvun jatkaminen tuntui itselleni tärkeältä. Tilanteet kuitenkin muuttuu: tuli parisuhde ja parin vuoden neuvottelun jälkeen odotamme esikoista. Itsestäänselvä tämä yhteinen päätös ei ollut mutta asetin sen itselleni tärkeimmäksi tulevaisuuden tavoitteeksi. Mahdollisessa lapsettomuustilanteessa näin myös adoption edelleen mahdolliseksi mutta siihen puoliso ei ainakaan vielä olisi ollut valmis..
Hei. Kaunis kirjoitus Eevi. Ajattelin kuitenkin muistuttaa ettei lapsia välttämättä saada vaikka haluttaisiinkin. Lapsia tosiaan saadaan, niitä ei hankita. Minä ja mieheni olemme vuosia halunneet perheen, kuitenkaan siinä onnistumatta. Lapsettomuushoitoja takana 5 vuotta. Uskon kuitenkin siihen että kohtalo määrää mitä elämässämme tapahtuu. Joihinkin asioihin emme voi vaikuttaa. Rakkaus on tärkeintä, oli se rakkaus keiden välistä tahansa. Lapsen ja vanhemman, pariskunnan tai sisarusten välistä. Ehkä me vielä joskus saamme oman perheen, tai sitten emme, kaikella on tarkoitus<3
Heippa, mahtavaa pohdiskelua! Olen kypsytellyt ajatusta tulla äidiksi tässä viimisten 1,5 vuoden aikana. Muutaman viikon päästä täytän 26-vuotta. Asia on ollut lähes päivittäin mielessäni ja olen alkanut neulomaan vauvan tossuja, lapasia ja villapuvun. Ei tälle löydy muuta selitystä, kuin se, että biologinen kelloni on alkanut heräilemään ja alan valmistautua siihen ajatukseen, että minusta tulisi äiti. Mutta vielä en koe sen ajan olevan oikea, mikä tässä hassua onkin. Olen kuitenkin todella innostunut ajatuksesta! Tämä onkin mielenkiintoinen aihe, kaikinpuolin. Olen itse pohdiskellut sitä, miten eri tavalla ja eri ikäisinä naiset kypsyvät äideiksi. Toisille tulee jo varhaisessa vaiheessa 20 vuotiaana tai jopa nuorempana tunne, että on valmis äidiksi. Itse olin vielä ihan pentu siinä iässä, ettei olisi tullut mieleenkään vielä siinä iässä perustaa perhettä. Eihän sitä ole yhtä ainoaa ja oikeaa aikaa äitiyteen. Olemmehan me yksilöitä ja jokainen teemme mitä elämällämme haluamme. Olen myös kuullut, että on ollut pareja, jotka eivät ole olleet valmiita vielä perhettä perustamaan. Mutta raskauden aika kun on niinkin pitkä kuin 9kk, niin ikään kuin odotusajan aikana kypsynyt vanhemmuuteen ja viimeistään lapsen syntymän jälkeen on rakastunut korviaan myöten lapseen. Olen myös miettinyt sitä, että millä tavalla se tunne eroaa sitten että on valmis perheen perustamaan. Tuleeko se vaan vahvemmin, että nyt on oikea aika, kun aikaisemmin on vaan asiaa ns. tunnustellut. Itselläni todella ristiriitaiset tunteet asian suhteen. Välillä tuntuu, että nyt saattaisin haluta, mutta asiaa pidempää pohdiskellen, tulee taas tunne, että ei ole vielä sen aika. Ehkä se varma tunne tulee sieltä vielä! Toivon ainakin niin, ettei tarvitse biologisen kellon huutaessa punaista, tehdä päätöstä.
Moikka,
Kiitos positiivisesta palautteesta ja huikeasta tarinasta <3
En itse usko, että koskaan tulee sellaista 100 % oloa siitä, että on hyvä hetki tai on täysin valmis lapsen tuloon.
Aina se pieni epävarmuus on kuitenkin läsnä ja se on ok. Itselläni tämä "äitivaihe" on joskus noussut hetkeksi mutta taas laskenut. Nyt viimeisen vuoden aikana se on ollut tasaisesti pinnalla, joka varmasti liittynee ikään 🙂 En menisi kellolla, enkä silläkään, että jäisi odottamaan sitä 100 varmuutta. Hankalaa, tiedän 😀 -E
Moikka Blondiina,
Kiitos palautteesta <3
Se on muuten täysin mahdollista, että oma fiilis lapsien tuloon tulee nimenomaan sen oikean kanssa. Itse uskon vahvasti siihen.
Kuulostaa tosi surulliselta tuo kertomuksesi ystävästäsi, toivon ettei hän ala katumaan tätä myöhemmin. Ymmärrän myös hyvin kuinka vaikea on lähteä, jos ihminen on muuten se oikea. Elämän todella vaikeita päätöksiä. Toivottavasti olet hänen tukenaan, päätti hän mitä tahansa.
Tsemppiä sinne ja ystävällesi, halit -E
Moikka 🙂
Hei vitsiiiit <3 Ihan parasta lukea näitä teidän omia tarinoita, ihan huikeita ja niin erilaisia! Tämä on mielestäni myös hyvä osoitus siitä, kuinka ottamalla vastuun omasta onnellisuudestaan ja elämästään, tulee elämään juuri niitä asioita jotka sinne kuuluvat. Ihana juttu että löysitte toisenne!
Kuulostat hirveän fiksulta ja vahvalta naiselta. Aurinkoa ja ihanaa odotusta! -E
Moikka Anna,
Kiitos kommentista, siinä olet ihan oikeassa 🙂
Ihanan vahva kommentti, lähetän teille kovasti haleja! <3 Kuten sanoitkin, jotenkin asioilla tuntuu olevan aina selitys, vaikka tuntuisikin väärältä.
Rakkautta nämä asiat eivät silti vähennä, pitäkää siitä kiinni.
Tsemppiä ja aurinkoa sinne! -E
Moi!
Tuli ihan itku ku Eevi luki tuota sun tekstiä. Ollaan oman miehen kans nyt siinä tilanteessa että parisuhde on muutenkin vähän tuuliajolla, ja nyt tullut tämä lapsi asia enemmän esille. Olemme eroa miettineet ja itelle ollut ehkä viimeinen piste se, että mies on nyt useaan otteeseen kertonut että ei halua lapsia. Olemme kuitenkin siinä tilanteessa että molemmat rakastavat toista liikaa erotakseen, mutta itse tiedän että jos en etsi sellaista kumppania joka jakaa samat haaveet kanssani kadun sitä loppu elämän. Teksti kolahti kyllä niin paljon aivan kuin olisin sen itse kirjoittanut. Hankalaa olla vahva tilanteessa jossa ei ole onnellista loppua. Tämä on kaiken lisäksi ensimmäinen suhde jossa olen oikeasti halunnut jonkun kanssa lapsia. Päätöksiä pitää tehdä jos meinaa olla onnellinen. Kiitos Eevi ihanasta ja rohkaisevasta tekstistä <3
Hei sinä ihana siellä <3 Nää ei tosiaan ole helppoja asioita. Ei todellakaan.
Hirveitä paikkoja, mutta muistathan silti kuunnella sydäntä ja toki punnita kaikki vaihtoehdot<3
Tiedät kyllä sisimmässäsi mitä haluat. Hali sinne, asiat ratkeavat tavalla tai toisella. Suunta on aina oikea<3 -Eevi
Hei Eevi. Löysin tän blogitekstin ja se kolahti todella… itsellä takana muutaman vuoden suhde ja lapsiasia tuli puheeksi noin vuosi sitten. Kävi ilmi että mies ei halua lapsia ja se tuntui itsestä niin pahalta, sillä sitoutuminen ja perhe ovat aina kuuluneet omiin unelmiin. Toivoin että mies muuttaa mieltään ja roikuin siinä löysässä hirressä. Olo tuntuu pahalta kun toivot mutta et tiedä muuttaako hän koskaan mieltään.. nyt lähes vuoden jälkeen puhuimme ja näyttää siltä että ero on ainoa ratkaisu. Olen 30 ja toivon että löydän vielä jonkun joka jakaa kanssani samat unelmat