YKSIN MUT EI YKSINÄINEN
Sinkkuelämästä maalaillaan vaikka ja mitä – komedian muodossa se vaikuttaa ainakin varsin viihdyttävältä ja hauskalta. Sitten on toki olemassa vielä tämä toinen puoli, jossa sinkkuelämä on harmaata, yksinäistä ja lihottavaa. Mitä sinkkuus oikeasti on? Minulle se oli aikaisemmin kohtalaisen vierasta, mutta nyt olen tässä maistellut sitä jo yhden kesän ja syksynkin verran. Mielipiteeni sinkkunaisena elämisestä on muodostunut! Joku saattaa siellä ajatella, että miten tämä aihe liittyy treenaamiseen? Liittyy itseasiassa hyvinkin paljon.
Elämässäni on tosiaan tapahtunut tänä vuonna paljon asioita. Sinkkuarkeni jaan parhaimpien ystävieni Even ja Minnan kanssa, enkä voisi tätä järjestelyä tarpeeksi edes hehkuttaa. Meillä on ollut aivan mielettömän kivaa ja opettavaista yhdessä. Yksinasuva sinkku kokee varmasti eritavalla monet arkiset asiat, kuin taas me yhdessä asuvat sinkut. Meillä jokaisella naisella on omat elämät ja aikataulut, mutta onhan se ihanaa tulla kotiin pitkän päivän jälkeen ja lysähtää toisen viereen. Joskus ollaan vaan hiljaa, toisinaan iltahepulit jatkuvat pitkälle yöhön. Yhteiset mielenkiinnon kohteet ja arvomaailma ovat tärkeä meitä yhdistävä tekijä ja siksi tämä varmasti toimiikin niin saumattomasti. Tämä on yksi tärkeä ja hyvin ainutlaatuinen elämänvaihe meille kaikille.
Jokainen meistä arvostaa terveellistä ruokaa ja jääkaapin sisältö toistuu hyllyltä toiselle. Joskus lainataan toiselta kurkkua, toisinaan tehdään iltapalaa valmiiksi sille joka on eniten poikki. Treenaamme yhdessä aina kun ehdimme ja vietämme muutenkin paljon aikaa yhdessä – viimeistään iltaisin. Viikonloppuisin touhutaan mitä omilta puuhiltamme ehdimme. Vaikka meitä yhdistääkin moni asia, olemme kaikki hyvin erilaisia luonteiltamme, joten joustamista vaaditaan suuntaan jos toiseenkin. Luja ystävyys ja luottamus toisiamme kohtaan, sekä positiivinen suhtautuminen elämään ovat tärkeitä erimielisyyksien jyllätessä.
Puhumme paljon. Puhumme niin hyvistä, kuin huonoistakin asioista avoimesti ja se on ystävyyssuhteiden syventymisen edellytyskin. Annamme tilaa toisillemme, mutta olemme siinä olkapäänä jos sitä tarvitaan. Sinkkuelämä ei siis ainakaan täällä huushollissa ole yksinäistä.
Treenin merkitys on korostunut sinkkuuden myötä varmasti muutamasta eri syystä. Vaikka se onkin ollut itselleni tärkeää aina, on sen rooli kuitenkin jotenkin monipuolistunut yhä entisestään. Pääsen purkamaan siihen kaiken. Siitä tulee hyvä olo ja treenaaminen vaikuttaa myös siihen miten kehomme koemme ja kuinka hyvin kohtelemme itseämme. Treenaaminen on huolehtimista itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Se ei ole aina pelkästään ulkonäkökeskeistä kropan muokkausta.
Nyt minulla ei ole kiire salilta kotiin. Kukaan ei sano että nyt pitäisi jo lopettaa. Voit miettiä aikataulusi täysin itsesi mukaan. Vapauttavaa ainakin juuri tässä hetkessä ja vaiheessa elämääni. Tiedät aina oletko hoitanut asiat vai etkö ole. Jotenkin selkeää! Nyt keskitytään omaan aikaan. Nyt saan olla itsekäs! Pitkät työpäivät eivät raasta omaatuntoa, eikä kukaan herätä sinua aamuheräämisillä tai valvota öisin turhan pitkään. Lukea saa niin kauan kuin haluaa, koska valon voi sammuttaa kun haluaa…
Koen olevani hyvin etuoikeutettu kun saan jakaa kotini ja arkeni näiden tyyppien kanssa. En todellakaan ajatellut että tällaista tasapainoa voisi edes löytää. Olen myös huomannut, että koska omaa aikaa on enemmän, ehdin myös tekemään paljon monipuolisemmin asoita. Innostuin taas hot joogailusta ja aamulenkeistä. Tässä syksyssä tuntuu olevan todella paljon uutta ja hyvää energiaa.
Olen nähnyt kuinka monet tuntuvat tarvitsevan aina sen jonkun miehen siihen vierelleen. Pakko olla jotain säpinää, vaikka kyseessä ei olisikaan se herra oikea. Voisimme oikeasti oppia aika paljon enemmän jos osaisimme joskus olla myös ihan yksin. Se laittaa asiat aikalailla uuteen järjestykseen. On aikaa miettiä mitä itse elämässä ja parisuhteessa arvostaa ja mitä toivoo? Yksinolo voi parhaimmillaan kasvattaa meistä parempia ihmisiä ja lopulta myös parempia kumppaneita. Se ei kuitenkaan välttämättä aina tarkoita yksinäisyyttä. Sitäkään ei kuitenkaan kannata pelätä, sillä yksinolollakin on oma paikkansa. Yksinäisyys sen sijaan on usein omien valintojen summa…
Koen että monet parisuhteessa elävät unohtavat helposti ystävien merkityksen ja upottautuvat täysin parisuhteelle. Vaikka itse en tässä onnistunut edes parisuhteessa ollessani, koen kuitenkin että minusta on aivan mahtavaa kun voin kohdistaa kaiken ylimääräisen ajan ja rakkauteni kokonaan ystävilleni. He ovat sen todellakin ansainneet. Uskon myös että kun on itse kokonainen, vedät puoleesi ihmisiä jotka elämääsi kuuluvat. Kaikki siis aikanaan. En minäkään ajatellut silti ihan loppuelämääni sinkkuna hillua, mutta juuri nyt se tuntuu täysin oikealta.
Sinkkuviikon parhaat palat;
-Uudet treenivaatteet
-Syksyinen pimeys
-Iltasauna tyttöjen kanssa
-Uuden Tv-ohjelman kuvaaminen ensi keväälle
-Uusi treenilista Spotifyssa
-Joulun suunnittelu tyttöjen kanssa
Niin paljon hyvää mieltä ja fiilistä löytyy tästä syksystä. Yhden tärkeän asian haluan vielä sinulle mainita. Muista, että millään muulla ei ole väliä kuin sillä oletko sinä onnellinen. Millään mitä muut sanovat tai ovat mieltä, ei ole väliä jos itse seisot asiasi ja tunteidesi takana. Riittää, että sinä nautit elämässäsi olevista asioista ja toteutat itseäsi kuten haluat. Aitous itseäsi ja omaa elämääsi kohtaan ovat niitä mitkä ratkaisevat.
Olethan rohkeasti oma itsesi ja tee asioita mistä nautit ja joista sinä saat hyvän mielen. Läheiset ystävät, perhe ja urheilu ovat itselleni kaksi tärkeintä voimapilariani ihan kaikessa. Kun ne ovat pystyssä, minä voin hyvin.
Energistä viikkoa -E
“Yksinäisyys sen sijaan on usein omien valintojen summa…”
Saisiko perusteluja? 🙂
Osuvasti kirjoitettu, luit kuin ajatukseni! 🙂 Mieluummin yksin kuin jonkun kanssa vääristä syistä.
“Nyt minulla ei ole kiire salilta kotiin. Kukaan ei sano että nyt pitäisi jo lopettaa. Voit miettiä aikataulusi täysin itsesi mukaan. ”
No on kyllä ankeaa! Meillä ei kukaan hoputa kotiin vaan tuetaan toisiamme kaikessa eikä syyllistetä. No, ehkä tossa kiteytyykin, miksi on parempi olla yksin kuin vääränlainen ihmisen kanssa 🙂 Jos ei pysty olemaan (sopivasti) oma itsekäs itsensä myös parisuhteessa vaan mukautuu jatkuvasti toisen rytmiin niin huh huh.
No mä taas elän sellaista elämäntilannetta, että ihan rehellisesti itselleni otettu aika on aina ja väistämättä pois jostain muusta. Koko ajan on töitä, lasten läksyjä ja harrastuksia, herättelyä tai nukkumaan laittoa, ruuanlaittoa ja pyykinpesua, ja sitten pitäisi vielä ehtiä jotain parisuhdeaikaa ja omaa aikaa järjestelemään. Oli se oma aika omia harrastuksia tai hieronta tai vaikka yksin kaupassa käyminen, se on pois jostain. Sinä aikana mä en ole kotona laittamassa ruokaa tai huolehtimassa lapsia nukkumaan, pesemässä pyykkiä tai siivoilemassa päivän jälkiä, en myöskään viettämässä aikaa puolisoni kanssa. En mä todellakaan ihmettele, että puolisolta tulee toisinaan salilla ollessani viestiä, että meneekö vielä kauan. En myöskään sitä, kun hänen iltavuoroviikollaan häntä toisinaan harmittaa, että ne ainoat illat, kun olisi mahdollista jopa viettää aikaa yhdessä, mä olenkin salilla.
Mä ymmärrän siis hyvin, että kyllä parisuhteessa kaksi kiireistä ihmistä törmää myös siihen ongelmaan, että etkö vois joskus lopettaa, voisitko tulla tänään aikaisemmin salilta kotiin. Vaikka ehkä haluaisikin tukea sitä toista kaikessa ja tulee myös syyllistettyä. Hyvä, jos jollain on sellainen parisuhde ja perhe ettei ikinä kukaan missään tapauksessa jää vaille mitään, mutta aika harvinaista se on ihan aikuisten oikeasti.
Tän tyyppinen elämänvaihe on myös oikeasti aika yksinäistä aikaa. Hullua, että just silloin kun ympärillä pyörii koko ajan puoliso, lapset, työkaverit ja naapurit, sitä voikin kokea itsensä pirun yksinäiseksi. Saattaa mennä pitkiä aikoja että kukaan kysyy mitä mulle kuuluu, koska kysymyspatteri on “miten lapset voi, mites töissä, ootko muuten testannu sitä yhtä reseptiä, ootko menossa siihen vanhempainiltaan, onks syyslomasuunnitelmia?” Ketään ei oikeastaan edes kiinnosta mitä sulle kuuluu, tai ei tuu ainakaan mieleen kysyä sitä. Ja yritäpä sopia tapaamista jonkun kanssa, lounastreffit voi olla mission impossible. Saati tyttöjen ilta, juhlat, isomman porukan päivällinen. Keväällä kun mä yritin järjestää yksinkertaisesti omia synttäreitäni, niin pistin suosiolla avoimen kutsun Facebookiin. Mulla on 238 kaveria, joista kolme pääsi paikalle. Noin puolet tietysti asuu eri paikkakunnalla/maassa kuin minä, mutta ne puolet – no, parikymmentä ilmoitti heti ettei valitettavasti pääse. Osalla oli niinkin relevantti syy kuin jokaviikkoinen jumppatunti (no eihän siinä, onneksi mun synttäritkin on jopa kerran vuodessa), osa ei vaivautunut edes selittämään mitään. Parikymmentä ei koskaan reagoinut mitenkään. Kymmenkunta ilmoitti että tulisi käymään edellisenä tai seuraavana päivänä, kymmenkunta että kävisi “joku päivä “. Näistä noin viisi todellisuudessa koskaan kävi. Tulijoita oli alunperin noin viisitoista, joista kahdeksan ilmoitti 1-2 tuntia ennen juhlia, että ei sittenkään pääse. Loput neljä eivät ilmoittaneet mitään, kaksi heistä pahoitteli jälkikäteen unohtaneensa kokonaan. Jee. Siinä mielessä oon ihan vähän eri mieltä siitä, että yksinäisyyden kokemus olisi aina tai välttämättä edes usein oma valinta, vaikka on se tietysti usein sitäkin. Enkä muuten aio enää järjestää synttäreitäni ite, ilmotan ensi vuonna että juhlin jos joku sellaset kemut järjestää että viitsin raahautua paikalle ?
Meillä on vähän erilainen tilanne, kun ei ole vielä ainakaan lapsia. Molemmilla omia menoja, mutta joustetaan kyllä todella. Ja kumpaakaan ei meilläkään hoputeta töistä/salilta kotiin. 🙂 Ymmärrän kuitenkin senkin, että joskus semmoinenkin vaihe voi tulla! Sekin toisaalta saattaa kuulua elämään vaan, mutta sille on toki hyvä tehdä jotain jos vaan pystyy. 🙂
Olen tullut siihen mietitintään, että koska kumpikaan ei treenaa säännöllisesti salilla tai tavoitteellisesti kaikki sujuu nyt ihan hyvin. En nyt väitä todellakaan, että tavoitteellinen treenaaminen ainakaa meijän tilanteessa poistais mitään, mut jos on paljon muuta siihen lisäksi, niin tottakai se on pois jostain. 🙂 Ehkä jos sillon pystyis himmaamaan ja miettimään mikä oikeasti on tärkeintä? Onko se treeni salilla vai ilta puolison/lasten kanssa? Joskus se on varmaan oikeasti treeni, joka tekee terää, mutta onko aina ja pidemmän päälle hyvä. Ei ainakaan kaikille perheille/pariskunnille mitä on nähnyt.
Toki se on semmonen juttu, mitä ite ei voi ymmärtää ees oikein kun ei treenaa tavoitteellisesti vaikka salilla ja lenkeillä käynkin päivittäin melkein, mutta erona on se, että voin jättää väliin, jos tuntuu siltä ettei yhteistä aikaa löydy. <3
Itse en koe esimerkiksi olevani väärän ihmisen kanssa, mutta kyllä parisuhde pakosti tuo sen kuvion elämään, ettei voi ihan oman mielen mukaan suunnitella ja mennä. Välillä itsekin saatan loukkaantua, että juuri sen ainoan illan kun vaikka itse olen kotona, mies saattaa just lähteä salille kun pääsen töistä kotiin (vaikka olis ollu koko päivä aikaa se tehdä kun olin töissä). Tai välillä mies kyselee et voisinko joskus edes olla kotona, että eikö niitä ylitöitä vois tehdä hiukan vähemmän ettei salitreenit veny aina myöhään iltaan ja pois meidän ajasta.
Kyllä se vaan on niin, että parisuhteessa joustetaan. Eikä se ole ankeaa, se on elämää.
Ehkä “parasta” on ollut kaukosuhteessa: ei ollut koskaan yksinäinen tai surkea olo, koska tiesi että se toinen rakastaa siellä parinsadan kilsan päässä. Mutta sai olla yksin, ja esim. arkena sovittaa menonsa juuri oman aikataulun mukaan pohtimatta ketään muuta. Tosin pitkän päälle se ikävöiminenkin kävi raskaaksi, eikä parisuhde oikein edennyt mihinkään kaukosuhteessa ollessa. Joten lopulta sitten muutettiin samaan kaupunkiin. Mutta nautin myös ajasta sinkkuna ja ajasta kaukosuhteessa, jolloin vapautta oli enemmän ja arki pyöri oman aikataulun ympärillä. Olen ehkä sen verran introvertti, etten kaipaa jatkuvasti seuraa ympärilleni. Siksi yksinelo oli helppoa, kun sai valita koska oli yksin ja koska ei.
Kun eletään kiireistä kahden bisnesihmisen arkea, niin yhteinen aika on kortilla. Sanalla “kiire” Eevi ei välttämättä tarkoittanut sitä, että treeni olisi vedettävä mahdollisimman nopeasti tuli perseen alla, koska puoliso on kellon kanssa vieressä syynäämässä ja hoputtamassa. Vaikka aikaa saattaisi olla ihan hyvinkin esimerkiksi sen treenin vetämiseen, niin alitajunnassa sitä tulee kiirehdittyä, koska haluaan jakaa omaa aikaa rakkaalleen. Tulee ikäänkuin huono omatunto siitä, että ei ole puolisonsa kanssa kotona, vaan yksin treenaamassa. Vaikka se olisikin miehelle ihan ok.
Eevi kertoi, kuinka nauttii nyt pitkän parisuhteen päättymisen jälkeen omasta rauhastansa ja siitä, kun saa olla “itsekäs” ihan niin paljon, kuin haluaa. Niin normaalia ja luonnollista, eikö?
Voitaisi mun puolesta jättää tuommonen turhan provosoiva kommentointi sikseen ja lopettaa tahallaan väärinymmärtäminen ja vikojen vahtaaminen tekstistä. Sen sijaan voi keskittyä olemaan onnellinen toisen onnen puolesta tai suunnata ajatukset sen oman onnen ylläpitoon 🙂
Ei muakaan kotona hoputeta, mutta koska haluan niistä vuorokauden vähistä valveillaolo tunneista edes osan viettää puolisoni kanssa ja hän minun, tulee hoppuolo. Pointtina siis se, että terveessä parisuhteessa tulee aina vähän miettiä asioita ja menemisiä parisuhteen ja sen toisenkin näkökulmasta. Sinkkuna ollessa tällaisia ei tarvitse miettiä.
Yksinäisyys on harvoin oma valinta. Ihminen voi olla yksinäinen vaikka ympärillä olisi työyhteisö ja ystäviä. Mutta jos elämäntilanteet esim. ystävien kanssa ovat hyvin erilaisia voi yksin elävä perheetön tuntea itsensä hyvinkin yksinäiseksi vaikka välillä näkeekin ystäviä. Ihminen voi elää täysin yksin, eikä silti tunne itseään yksinäiseksi. Toisaalta voi myös olla oma perhe ja ystävät, mutta silti yksinäisyyden tunne kaivertaa. Tuo lause, että yksinäisyys on oma valinta, loukkaa mielestäni niitä tuhansia suomalaisia yksinäisiä ihmisiä, jotka kaipaisivat jotain toista ihmistä jakamaan ajatuksiaan.
Parisuhteita on monenlaisia ja toiset toimii ja toiset eivät. Joskus ihmisellä on jälkeenpäin myös tapana selitellä asioita ja sitä kautta hakea varmistusta omalle päätökselleen. Että teinhän varmasti oikein kun erosin. En tarkoita, että tässä olisi nyt siitä kyse, mutta valitettavasti sain tekstistä kuvan, että sinkkuuden hyviä puolia yritetään kovasti nyt etsiä ja parisuhdetta vähän kritisoidaan sen kautta. Voi olla että olen tulkinnut itse ihan väärin.
Itse olen elänyt sinkkuna ja parisuhteessa ja nauttinut molemmista ajoista. Sinkkuna toki toisinaan kaipasin kumppania elämääni. Eivät ystävät valitettavasti voi sitä aukkoa täyttää. Mutta parisuhteessa eläessäni koen, että minulla on ihan yhtälailla aikaa tehdä omia asioitani kuin sinkkunakin. Omia menoja ja harrastuksia pitää olla. Harvoin minua on kukaan hoputtanut mistään kotiin. Toki lapsi ja lapsiperheen arki kyllä väistämättä toisinaan hoputtaa toista vanhempaa kotiin jos toisella on meno. Yhteinen aika taas miehen kanssa on arvokasta aikaa ja silloin kun sitä on mahdollista järjestää niin nautin kyllä täysin miehen kanssa tai perheen kanssa vietetystä ajasta ja lopetan mielelläni treenini hieman aiemmin, jotta saan nipistettyä aikaa perheelle. Mutta eri elämäntilanteessa eritavalla ja jokainen saa toki nauttia juuri sellaisesta elämästä kuin haluaa.
Luulen että “yksinäisyydellä” Eevi tarkoitti sinkkuna olemista ei absoluuttista yksinäisyyden kokemista, kun sanoi, että yksinäisyys on oma valinta. Sitä ei varmasti kukaan halua.
Olin naimisissa pitkään ja viimeiset seitsemän vuotta suhdettamme raastoi monet asiat. Erityisesti se että minulla oli paljon menoja. Työpäivät välillä pitkiä ja aloin myös treenata pidemmän tauon jälkeen kun lapset oli tehty. Kaipasin omaa aikaa ja harrastuksia. Puolisoni ei tukenut minua yhtään näissä asioissa. Pahoitti mielensä pitkistä työpäivistä ja treeneistä. Minulla oli jatkuvasti huono omatunto. Mies kävi töissä mutta työpäivät olivat lyhyempiä eikä hän harrastanut mitään. Hän istui sohvalla kaiket illat ja nalkutti kun minulla ei ollut aikaa olla siellä sohvalla hänen kanssaan.. vuosien aikana tästä tuli minulle ihan normaalia. Minä yritin löytää aikaa treeneilleni kaikesta syyllistämisestä huolimatta. Aloin haaveilla entistä tavoitteellisemmasta treenaamisesta. Vaikka tiesin että se olisi mahdotonta tässä tilanteessa. Ero tuli nyt vähän aika sitten ja hyvä niin. Ymmärrän tietysti että parisuhteelle pitää löytää aikaa, mutta rajansa kai kaikella. Kyllä kumppania pitäisi tukea omissa pyrkimyksissä ja antaa myös sitä omaa aikaa. Ehkä meni nyt vähän ohi Eevin aiheesta, mutta oli pakko kirjoittaa kun haluaa jotain tukea omille ajatuksilleen.
Vaikka meneekin ohi, niin halusin vain sanoa, että on niin tutun kuuloista, valitettavasti… Mun tämän hetkinen, ja todennäköisesti loppuaan lähestyvä parisuhde on samantyyppinen. Sillä erolla, että mieskin kyllä harrastaa, mutta sehän ei ole ongelma, että hän lähtee salille tai kalaan silloin kun olisi mahdollista viettää ilta yhdessä. Se että mä lähen, kyllä on, jollain mystisellä logiikalla. Samalla mystisellä logiikalla on ihan fine, että kun mä sitten jätänkin sen salille menon väliin, hän istuu siinä sohvannurkassa älypuhelimensa kanssa eikä sitten kuitenkaan kiinnitä muhun mitään huomiota. Mutta jos mä otan läppärin ja rupeen vastailee sähköposteihin, suunnittelee töitä jne., tulee heti kommenttia kun teen työjuttuja sillon ku kerrankin vois olla yhdessä. Öö… Tässä on nyt katsottu tätä 1,5v, enkä aatellut kovin pitkään enää jatkaa.
Mulla nousee joka kerta karvat pystyyn kun puhutaan sinkkuudesta ja siitä ettei ole sitä kumppania “jakamassa” elämää. Miksi ihmeessä ihminen ei voi olla täysin onnellinen yksinkin? Joku voi olla ihan omasta valinnastaan yksin, eikä kaipaa vierelleen ketään että voisi nauttia elämästä, ja se on mun mielestä ihan älyttömän siistiä 🙂 Hirveän monella tuntuu olevan ajattelumaailma sellainen että naisen olisi täytynyt löytää elämänsä kumppani vähintään 25 vuotiaana ja olla lapsi tuloillaan tai vähintäänkin etsiä sellaista aktiivisesti ja jos sellaista ei ole niin olet jollain tavalla epäonnistunut elämässäsi ja sinua kohtaan tunnetaan sääliä ja toivotellaan että “kyllä se vielä jostain löytyy sinullekkin” 😀
Vaikka itse elänkin tällä hetkellä parisuhteessa, olen ollut sinkkunakin ja en koe että olisin sinkkuna ollut jollain tavalla huonompi tai epäonnellinen. Sinkkuna soittelin ystävilleni tai perheelleni kun jotain siistiä tapahtui ja halusin jakaa asian jonkun kanssa.
Vaikka onhan parisuhteessa aina puolensa tottakai, mutta liputan kyllä myös aivan täysin sinkkuudenkin puolesta!
Hyvä kirjoitus Eevi, you rock!
“Se ei kuitenkaan välttämättä aina tarkoita yksinäisyyttä. Sitäkään ei kuitenkaan kannata pelätä, sillä yksinolollakin on oma paikkansa. Yksinäisyys sen sijaan on usein omien valintojen summa…”
Itse koen että yksinäisyys on tila, jossa kukaan ei halua olla. vähän kuin masennus. Ei kukaan halua olla masentunut, eikä kukaan halua olla yksinäinen. Mutta se, että on YKSIN, on oma valinta. eikä liity mitenkään yksinäisyyteen, joka voi jopa johtaa mielenterveyden häiriöihin. Toivottavasti et siis tarkoittanut, että yksinäisyys olisi oma valinta, vaan yksinolo 🙂
Eevi tarkoitti ilmeisesti sitä, että yksinäisyys on yhtä kuin se että on ihmisiä ympärillä esim kavereita, vaikkei olisikaan parisuhteessa. Joten valintojen summa= unohtanut kaverinsa parisuhteen takia, mitä tapahtuukin aika paljon. Mutta aika moni myös kokee olevansa yksinäinen vaikka olisi kavereita, ja se parisuhdekin, ja lapsia ja vaikka ketä, kuten yksi kommentoija kirjoitti. Silloin puuttuu tunnetasolla jotain muuta kuin niitä ihmisiä, ettei tuntisi itseään yksinäiseksi.
Eikun siis että ei-yksinäisyys on sitä että on kavereita jne 😀
Hienoa huomata, että en ole ainoa jota ärsytti kohta yksinäisyyden väittäminen omaksi valinnaksi. Sitähän se ei todellakaan ole. Ei ihan tutkitustikaan. Ihmiset eivät halua olla yksinäisiä, he vain ajautuvat tilanteeseen jostain syystä. Yksinäisyys on terveydelle erittäin vaarallista, niin psyykkiselle kuin fyysiselle. Yksinäiset ihmiset janoavat epätoivoisesti yhteyttä muihin ihmisiin. On loukkaavaa väittää yksinäisyyden olevan oma vika.
Tunnen toisinaan tietynlaista yksinäisyyttä, vaikken kirjaimellisesti yksin olekaan. Se, että lähes kaikilla kavereilla on lapsia ja minulla ei ole (oma valintani), on tehnyt elämästä viime vuosina vähän erilaista. Ihan luonnollistahan se on, mutta en kiellä, etteikö se harmittaisi. En edes pidä lapsista, mutta yritän kuitenkin suhtautua kavereiden lapsiin neutraalisti. Tykkään elää juuri näin, mutta yhtään ei haittaisi löytää paria uutta lapsetonta ystävää lisää.
Itsekin tunnen oloni välillä yksinäiseksi, vaikka minulla onkin puoliso, sisaruksia ja kavereita. Yksinäisyys ei varmasti ole kenellekään oma valinta, kuten täällä on jo moneen kertaan todettu. Toki olen pääosin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mutta jotain kaipaisin elämääni, kun tunnen oloni silloin tällöin yksinäiseksi. Joillain ystävistäni on jo lapsia, joiden tarpeet ovat luonnollisesti etusijalla. Osa läheisistä asuu nykyään kauempana, joten ei tule nähtyä kovin usein. Muutenkin kaikki tuntuvat olevan nykyään niin kovin kiireisiä, työvuorot menevät ristiin jne. että yhteisen ajan löytäminen kavereiden kanssa on välillä melko vaikeaa. Itsellänikään ei kuitenkaan vapaa-aikaa ole mitenkään liikaa, eli kyse ei ole tekemisen puutteesta, mutta joskus vain kaipaisi seuraa vähän useammin kuin “sitä on saatavilla”, jolloin tuntee itsensä yksinäiseksi. En tiedä, liittyikö tämä nyt varsinaisesti mihinkään mitenkään, mutta tuntui hyvältä saada kirjoittaa tämä tänne, kun huomasi, että on muitakin samankaltaisessa tilanteessa olevia.
Ihana Eevi! Tästä postauksesta jäi hyvä mieli ?
Voi vitsi toi kuulostaa niin hyvältä! Oon melkein kade :D<3
“Olen nähnyt kuinka monet tuntuvat tarvitsevan aina sen jonkun miehen siihen vierelleen. Pakko olla jotain säpinää, vaikka kyseessä ei olisikaan se herra oikea. Voisimme oikeasti oppia aika paljon enemmän jos osaisimme joskus olla myös ihan yksin. Se laittaa asiat aikalailla uuteen järjestykseen. On aikaa miettiä mitä itse elämässä ja parisuhteessa arvostaa ja mitä toivoo? Yksinolo voi parhaimmillaan kasvattaa meistä parempia ihmisiä ja lopulta myös parempia kumppaneita. Se ei kuitenkaan välttämättä aina tarkoita yksinäisyyttä. Sitäkään ei kuitenkaan kannata pelätä, sillä yksinolollakin on oma paikkansa. Yksinäisyys sen sijaan on usein omien valintojen summa…”
Nyt ois kyllä peiliin katsomisen paikka. Sinulla kun ei ole miestä kainalossa, mutta kavereita on. Kuinka monta kuukautta vietit YKSIN asunnossasi? Et elä parisuhteessa, mutta elät kommuunissa, et ole yksin. Eevi hyvä, et todellakaan tiedä mitä YKSIN oleminen on. Yksin oleminen on peiliin katsomista ja itsensä sietämistä, terveisin 28v jo 5v selibaatissa elänyt YKSIN asuva. Kaiken rakkauden laitat kavereihisi, mutta millon aiot oppia rakastamaan itseäsi?
Mainittakoon vielä, että on hurja illuusio elää tekoripsissä ja värjätyssä tukassa ja ajatella olevansa aito itseään kohtaan. Mä luulen, että sä tiedät tän kaiken. Miksi et kelpaa itsellesi sellaisena, kuin olet syntynyt?
Eevinkö vika se on että Sinä olet yksin?! Katsoisit itse vaan sinne peiliin. Eevi puhuikin sinkkuudesta, miltä tuntuu olla yksin, ilman miestä. Että niinkin voi olla onnellinen. Miksi tulla haukkumaan tänne jos joku käyttää tekoripsi yms. mene lukemaan jotain muuta blogia jos ei miellytä! 🙂
Yksinäisyys ei ole valinta. Ajattelematon ja todella loukkaava heitto.
Hei!
Sulla on jalassa todella hyvänmalliset farkut. Saisiko merkkiä udella?
“Yksinäisyys sen sijaan on usein omien valintojen summa…”
Tämän kommentin kirjoittaja tuskin on itse ollut koskaan yksinäinen. Ei jeesus kuinka loukkaavaa yksinäisiä kohtaan. Yksinäisyys ei todellakaan ole mikään oma valinta. Monet ovat ihmisten ja kavereiden ympäröimänä, mutta silti tuntevat olonsa yksinäisiksi. Monesti yksinäisyys on tunne omasta erilaisuudesta ja siitä, ettei voi olla täysin oma itsensä kenenkään seurassa tai paljastaa aitoja tuntemuksiaan. Monet kiusatut ovat yksinäisiä. Yksinäisyys ei todellakaan ole mikään oma moka, että jättäydynpä nyt yksin yksiööni katsomaan netflixiä enkä vaivaudu näkemään ketään tai hankkimaan ystäviä.
haluaisin kommentoida useammin blogeissa, mutta kun kirjoittaja ei koskaan vastaa niin se kommentin kirjoittaminen lopahtaa sitten siihen. että pienenä vinkkinä.