Elämää Selviytyjien jälkeen

JAKSO 2

Tässä vaiheessa en tiedä itse mitään mitä pelissä on tapahtunut. Minulle ei kerrota mitään. Olen “Selviytyjät-kylässä” ja totaalisen kyllästyneessä tilassa. Kylässä ei ole mitään puuhaa ja seinät alkavat kaatua päälle muutaman päivän jälkeen. Olen kävellyt edestakaisin pitkin katuja vain siksi, että on ollut tarve tehdä jotakin. Olen lukenut kaikki kirjani loppuun. Lasken päiviä. Missään ei ole ketään. Paitsi tietenkin paikallisia, mutta heistä ei ole seuraksi. Minulla olisi vielä kaksi viikkoa tätä. Ruokalista näyttää päivästä toiseen samalta ja huomaan laihtuvani. Munakasta ja vesimelonia aamiaiseksi, lounaaksi riisiä, kasviksia ja kalaa. Illalliseksi vesimelonia ja sama annos uusiksi. Ei kuulosta mitenkään pahalta, mutta tylsää se kyllä on. Haluaisin olla paljon mieluummin saarella, enkä ole ainoa…

Paikkaan ilmestyy myös Tanskan kilpailijoita. Minua lohduttaa suuresti tieto, etten ole enää ainoa täällä. He eivät saa edes poistua vakuutus syistä alueelta, joka kuulostaa hirvittävältä. Olen siis onnekas, koska minä saan lähteä kävelemään. Päivät matelevat. Osa alkaa ryyppäämään, koska ei ole muutakaan tekemistä. Pakko tappaa aikaa. Jokainen haluaisi jo kotiin. Kukaan ei saa olla yhteydessä ulkomaailmaan. Kukaan ei tiedä mitään pelistä. Jokainen vain odottaa. Kohokohtana se, kuka lähtee seuraavana heimosta. Silloin tulisi uusia tarinoita ja uutta seuraa. Kahden päivän jälkeen tunsin tanskalaisen ystäväni Casperin täysin ja hän tuntui tietävän elämästäni kaiken. Koska ajanvietettä ei löytynyt, me joko söimme, luimme tai juttelimme. Vaikka se tuntuikin todella ahdistavalta, teki se myös hyvää. Absurdia koko hommassa oli myös se, että luulisi meidän nauttivan lämmöstä ja olemisesta, mutta ei. Jokainen odottaa viestiä, jossa annetaan lupa lähteä. Emme olleet tulleet tänne olemaan.

Olen pohtinut koko päivän kuka seuraavaksi tippuu. Olin varma, että heimomme häviää taas. Yhteishenki ei toimi, jolloin heimo ei voi voittaa vaikka kilpailu olisi minkälainen. Sain päivällä fiiliksen siitä, että Nikke putoaisi. En osaa sanoa mistä se tuli, sillä olin aikaisemmin ajatellut Niken pysyvän loppuun saakka. Hän oli se jota leirissä tarvittiin eniten. Oli kuitenkin selvää, että fyysisiä äänestettiin jo heti pelin alussa ulos. Kun Nikke saapui kylään, olin pahoillani hänen puolestaan. Toisaalta toivoin myös seuraa, joten Nikke oli heimostani yksi parhaista vaihtoehdoista. Silti pudotus tuntui kaikesta huolimatta täysin väärältä. Mietin heimoni jatkavan häviämistä.

Pakko palata vielä kilpailuun ja sen eroihin eri maiden kesken. Ystäväni Casper kertoi minulle kaiken hänen kokemuksistaan ja siitä, kuinka hän oli lopulta pudonnut kisasta. Hänen taktiikkansa oli olla rehellinen. Se oli kuulemma toiminut hyvin ja hän oli heimonsa “johtaja”, eikä pudotuksesta ollut hänelle uhkaa. Hän kuitenkin epäonnekseen mursi olkapään ja varpaansa tukin nostossa – sama kilpailu mikä meilläkin oli. Hän tippui tukin yläosasta suoraan maahan. Miettikää, että tuo sitkeä äijä oli jäänyt kuitenkin siitä huolimatta saarelle vielä yhdeksäksi päiväksi, joka kuulostaa omaan korvaani todella hullulta setiltä! Lopulta hän kuitenkin joutui luovuttamaan toisen kilpailun yhteydessä ja päätyi sairaalan kautta Selviytyjät-kylään. Heidän kisansa tuntui muutenkin jotenkin todella hullulta, sillä heimoja oli useampia. Casperin jengi oli ollut häviämisen vuoksi ”eristys-saarella”, jossa heille oli määrätty pieni suoalue, josta he eivät saaneet poistua. He viettivät tuossa helvetissä 9 päivää ilman ruokaa. Pelissä oli myös paratiisi-saari, jonne tietysti jokainen heimo halusi päätyä. Mietin myös asetelman olevan paljon helpompi, kun pelaajat eivät tunne toisiaan, jolloin lähtökohta on kaikille sama. Ennakkoasenteita ei ole luotu. 

Kun olin ollut kylässä neljä päivää tekemättä mitään, lähdimme Niken kanssa viiden tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan hotelliin, jonka puitteissa ei ollut valittamista. Oli myös tekemistä, joka helpotti omaa oloa ja kotiin paluun odotusta. Saisimme lentää kotiin vasta muutaman viikon päästä yhdessä muiden kanssa. Oli otettava irti hetkestä ja pyrittävä tekemään tästäkin kokemus. Olisihan minulla ensimmäinen tilaisuus oikeaan lomaan kuuteen vuoteen! Somelakko, Aamen. En uskonut sen tekevän niin paljon hyvää. Kiertelimme Filippiinejä pakollisen ajan, kunnes saimme viimein lentää kotiin. Olimme todella tyytyväisiä siitä, että pääsisimme viimein kotiin, vaikka olimmekin löytäneet hyviä mestoja ajan kuluksi.

Somelakko oli parasta ikinä. Vaikeuksia aiheutti kuitenkin se, ettei saanut paljastaa tippuneensa. Viestejä tuli, mutta en saanut vastata niihin mitään. Yksi kokonainen kuukausi somelakkoa vaikka puhelin oli käden ulottuvilla. Teemulle sain toki kertoa tippuneeni, joka helpotti hieman.

Kun lähdin Selviytyjiin osasin odottaa muutoksia itsessäni. Heräämisiä ja oivalluksia. Niitä sain, vaikka tuo matka olikin lyhyt. Ratkaisevin olikin tuo muu aika, jonka vietin Filippiineillä. Kun ei ole jatkuvasti jotakin “turhaa” silmien edessä, näkee asiat uudella tavalla. Palattuani kotiin oli minun ja Teemun parisuhde parempi kuin koskaan. Se ei olisi yltänyt tähän huippuunsa ilman kokemustani. Ilman sitä, että olin poissa. Ilman somelakkoa ja vapautta olla vain. Tämä oli kokonaisuus, joka tuntui muuttaneen kaiken omassa elämässäni. Kotiin palattuani tunsin olevani enemmän itseni kuin moneen vuoteen. Siinä on mieletöntä taikaa, jota ei voi sanoin selittää. Se pitää kokea. En vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään<3

Kuvat – Lars Johnson / Selviytyjät