Löydä sisäinen motivaattorisi

Viime vuosina on puhuttu paljon oman itsensä hyväksymisestä sellaisena kun olemme. Hyväksymisen buumi on kohdistunut oman vartalon rakastamiseen sellaisena, kuin se kussakin elämänvaiheessa on. Olen viime aikoina huomannut monen asian muuttuneen omassa suhtautumisessani kehooni, sekä minuuteeni. Elän sallivammin ja hyväksyn sen, ettei minun tarvitse aina tehdä asioita, jotka vaativat hirvittäviä ponnisteluja. Suorituskeskeinen elämähän on sitä, että pitää vaatia jatkuvasti ja vain tavoitteisiin pääsy ratkaisee. Sehän arvottaa sen kuka sinä olet. Mutta mitä se ratkaisee, jos onnistuminenkaan ei tunnu miltään, vaan porhalletaan jo seuraavan projektin pariin? Niin kauan kun pyrimme johonkin, emme koskaan oikeasti saavuta. Niin se vain on.

Sisäinen motivaattori on ainoa keino  löytää pysyvä tasapaino omaan elämään. Ei, se ei ole se joka piiskaa aamusin ylös lenkille, eikä se, joka kieltäytyy aina kun karkkipussi kiertää työpaikalla perjantaisin. Kaikki suorittaminen vaimentaa omaa sisäistä ääntä ja aitoa motivaatiota. Kyse on jostain ihan muusta. Ensin täytyy tietää kuka on. Sen jälkeen löytyy vastaukset moneen kysymykseen. Mitä minä haluan, arvostan ja tarvitsen? Olen myös tajunnut, etten voi useinkaan toimia kuten joku muu, jonka vuoksi myös pyrkimykset ovat hyvin erilaiset ylipäätänsä elämässä. Kopiointi ei kannata. Sisäinen motivaattori ei löydy päättämällä, vaan se on elämän pituinen matka. Sen aikana voi kadottaa suuntavaistonsa useasti, mutta aina on polku mille palata. Se on jokaiselle mahdollinen ja minusta ainoa oikea tie sanoa itselleen aina kyllä.

“Kun vain uskaltaisin päästää irti”. Miksi et? Mikä estää? Harvemmin ei mikään muu kuin me itse. Mielikuvissamme olemme luoneet enemmän esteitä kuin unelmia. Jos tuntuu että ikuinen tavoite on aina vain yhtä kaukana kannattaa myös pohtia, onko tavoite oikeasti se mitä haluat, vai luuletko vain haluavasi?

Minun ääneni on löytynyt vähitellen. Vielä kaksi vuotta sitten piti kyykätä kaksi kertaa viikossa, tai muuten koki hirvittävää omantunnon tuskaa siitä, ettei ollut saanut sitä aikaiseksi. Isot pakarat oli se juttu! Toki myös lajini vaati sitä, mutta luulen että olisin tehnyt sitä jossakin määrin siitä huolimatta, mene ja tiedä. Toki näin jälkikäteen tiedostan, kuinka laji muutti suhtautumistani kehooni, syömiseen, itsevarmuuteeni ja oikeasti täysin rehellisesti ihan kaikkeen. Toisaalta hyvä että kävin läpi kaiken. Ehkä en olisi löytänyt takaisin siihen kuka olen? Rehellisesti sanoen, toimisin nyt monessa asiassa eri tavalla, mutta silti en kadu. Se on sillä hetkellä tuntunut oikealta ja muokannut nykyistä minääni. Pidän edelleen kauniista asioista, mutta ylimääräinen pinnan kiillottaminen tuntuu ahdistavalta. Miksi olisin mitään muuta kuin se mitä olen? Mitä näillä asioilla on tarjottavana, joiden eteen niin kovasti ponnistelemme? Näitä kannattaa aidosti miettiä, millä on väliä ja millä taas ei. Koska tiedän, kaikki tuntuu tärkeältä, vaikka kaikki ei oikeasti sitä ole!

Kaikki kipuilu, kokeileminen ja täysillä meneminen laittoivat minut lopulta etsimään itseni. Pakotti luopumaan, hyväksymään ja antamaan anteeksi. Taipumaan, kärsimään ja nousemaan taas uudelleen. Kunnes jäljellä ei ollut mitään muuta vanhaa kuin se, mikä oli koko ajan ollut. Minä ja sisäinen motivaattorini. Olen ollut hyvä seuraamaan sydäntäni, jonka vuoksi koen myös eläneeni – elämäni on ollut vuosien saatossa kovin erilaista. Eikä tuon muutoksen tulisi mielestäni loppua koskaan. Sen kuuluukin elää. Mutta uskon, että me jokainen tarvitsemme jotain juurruttavaa ja merkityksellisyyttä. Jotain syvempää. Itselleni siihen kuuluu sitoutuminen, läsnäolo ja rakastaminen.

Tuosta pepusta ei taida olla puoliakaan jäljellä, mutta pidän nykyisestä enemmän kuin ikinä. Kuinka se on sitten mahdollista? Peppulihakset ovat toissijainen asia, sillä tiedän pitäväni tänä päivänä parempaa huolta itsestäni, vaikka treenimäärät ovatkin pienemmät, enkä tavoittele kehoni kanssa mitään muuta kuin omaa hyvää oloa – ilman pakottamatta, tai päättämättä. Takapuolen koolla kun ei ole tässä elämässä yhtään mitään väliä. Toisinaan toivoisin, että kiinnostaisi edes vähän enemmän. Kiinnostaisi tehdä enemmän, saavuttaa enemmän ja tehdä enemmän. Otan kuitenkin mieluummin sen, millä on minulle väliä nyt. Se tekee paljon onnellisemmaksi.

Silloin kun ei huvita, ei tarvitse. Ikä vai mikä, mutta pyrkimykset olla jotakin ovat jossakin kaukana. Toisaalta vanha suorittajani huutaa sisälläni, mutta en jaksa välittää. Se haluaisi paljon asioita, mutta aina silloin palautan itseni takaisin sinne kaikkein tärkeimpään. Kuka minä olen ja mitä minä haluan? Oikeasti en nyt tiedä mitä haluan, mutta olen tosi tyytyväinen siihen. Tärkeintä on ehkä tietää, mikä tekee nyt onnelliseksi? Kyllä se vene kulkee johonkin suuntaa ihan ilman ohjaamistakin.

Isoin irti päästämiseni ei ole liittynyt yhteenkään saavutukseen –  ja niitä muuten löytyy ihan jokaiselta elämän osa-alueelta. Isoin ja eittämättä paras, sekä kaikkein palvelevin on ollut hyväksyä oma keskeneräisyys ja hyvyys sellaisena kuin on. Näistä kumpikaan ei vaadi ulkoisia hyveitä. Loput ovat vain vastareaktioita tästä kaikesta.

Sanotaan, että se miten me kohtelemme muita, kohtelemme myös itseämme. Mutta entä jos kohteletkin muita paremmin kuin itseäsi? Meidän jokaisen tulisi olla itseämme kohtaan yhtä hyviä kuin paras ystävä konsanaan. Aloita tänään. Hyväksy. Siitä alkaa kehittyminen ihmisenä ja matka kohti sisäistä motivaatiota – oli asia sitten mikä tahansa. Se tulee kuitenkin tuomaan tasapainoa jokaiseen elämäsi osa-alueeseen.

Se ei näy kiloissa, tai siinä mitä pukee päällensä. Se näkyy siinä, miten kantaa itsensä ja millainen läsnäolo olemisesta huokuu. Kun on hyvä olla itsensä kanssa on itseluottamusta ja uskoa omiin vahvuuksiin ja kykyihin. Näitä ihmisiä ei tapaa turhan usein, mutta olen nimennyt heidät minun omassa päässäni. He ovat omia esikuviani tässä elämässä. Ihan tavallisia ihmisiä, mutta läsnäolossa on jotain vaikuttavaa. Aitoutta, lämpöä ja valovoimaa!

“Jos et hyväksy itseäsi, et voi hyväksyä muita”

“Todellisuudessa mikään ei lähde siitä mitä muut tekevät tai ajattelevat. Kaikki lähtee siitä mitä me itsestämme ajattelemme”.

Kuvat – Yes Girl Bootcamp Vierumäki / Juuli Rönkä / Breku – Green Hippo Cafe