Mitä odottaa, kun odotat?

Minä tulin raskaaksi, mutta en saisi olla kiitollinen siitä. Tai ehkä saisin, mutta ihan hiljaa ja muilta salassa. Onni pitäisi kätkeä, niinhän vanha sananlaskukin meitä kehottaa. Parempi, ettei nyt liikaa innostuta. Tältä tuntui raskauden ensimmäiset viikot. Mitä tahansa voisi tapahtua. Se, olisiko siellä edes vauvaa oli alkuviikkojen suurin kysymysmerkki.

Entä jos tämä vauva ei selviäisi syystä tai toisesta? Ensimmäiset viikot kului Googlen parissa. Mitkä oireet ovat normaaleja? Mitä pitäisi nyt tehdä? Koska saan mennä ultraan? Koska voin taas hengittää? Entä koska uskaltaa olla iloinen? Koko alkuaika oli yhtä kysymysmerkkiä yhdistettynä pohjattomaan onneen ja erilaisiin varjoista hiipiviin pelkoihin.

Myös jokainen läheinen kehoitti olemaan normaalisti, vaikka se ei tietenkään onnistunut minulta lainkaan – olin innostunut, peloissani, onnellinen ja niin pirun pihalla siitä, mitä minulle oikein tapahtuu. Kuka tässä oikein kykenee olemaan normaali? Hormonimyrsky tuntui alkaneen nimittäin heti, kun ensimmäinen virtsatippa ehti osua raskaustestiin. Olin tietenkin naivisti ajatellut, että minun hormonit eivät hullaannu – niimpä niin. Oliko tämä nyt kuitenkaan kenenkään päätettävissä kysynpähän vaan…

Ennen positiivista raskaustestiä

Kuinka helvetin pahalta neljä vuotta omaa elämääni saattoikaan tuntua? Kuinka tyhjältä, mitättömältä ja merkityksettömältä. Kaikki vain siksi, että en saanut vauvaa. Katselin ja ihailin ympärilläni sikiäviä ystäviäni ja lähipiiriä. Mikä minussa on vialla, miksi minä olen vääränlainen? Miksi tulokseni ovat poikkeavia? Vaikka olin onnellinen muiden puolesta, minuun sattui. Käsittelin asiaa terapiassa, puolisoni ja lähimpien ystävieni kanssa, sekä kävin läpi itsetutkistelun polkuja. Miten niin luonnollinen asia on näin vaikea ja hauras?!

Lapsettomuudenpelko oli ottanut otteen jokaisesta solustani. Ajattelin, että koska tämä on nyt täyttä faktaa testitulosten valossa, tämän on pakko olla näin – minun raskautumiseni ei tule tapahtumaan helpolla, jos se nyt ylipäätänsä on edes mahdollista. Teemu ei alusta alkaen halunnut uskoa tuloksiin, joka taas ärsytti minua entisestään. “Miksi et voi yhtään ymmärtää minua”. Teemu sanoi minulle vain; “mitä asiaa etukäteen stressaamaan. Jos et tule raskaaksi, mietitään sen jälkeen vaihtoehtoja. Voidaan vaikka adoptoida”. Silti minua turhautti ja raivostutti.

Rakastan lapsia, olen aina rakastanut. Silti välillä koin vihaavani niitä. Suru oli jotain liian suurta. Tuntui että jumitin paikallani ja parisuhteeni kiristyi entisestään eriävien halujemme vuoksi. Minusta tuntui, että olin asian kanssa ihan yksin. Ajattelin useasti, etten saisi tuntea tai ajatella, joka johti vain siihen, että jossakin vaiheessa julistin Teemulle etten enää haluaisi lapsia. Voin taas vain kuvitella, mitä tyypin päässä on siinä vaiheessa liikkunut. Hormonit, naiset ovat hulluja! Ymmärtäähän tuonkin. Pääsin tämän vaiheen yli vasta siinä vaiheessa, kun Teemu alkoi puhumaan vauvasta ja siitä, kuinka hänestä olisi oikea hetki alkaa toivomaan lasta – ja myös tekemään asian eteen jotakin. Alkushokin ja vastaan hankaamisen jälkeen aloin vähitellen, kuukausi kuukaudelta pehmenemään. Olisiko valmis yrittämään ja mahdollisesti pettymään? Toisaalta, olisiko valmis siihen, että SE TAPAHTUISI? Lopulta minua taisi jännittää jälkimmäinen ajatus paljon enemmän. Kaikki muuttui niin konkreettiseksi ensimmäistä kertaa.

Lopulta sain käsiteltyä pelkoani niin pitkälle, että en ottanut aikataulusta mitään suurta stressiä. Ajattelin, että tämä ei olisi juurikaan minun käsissäni ja asia menee kuten sen nyt kuuluisi. Jo se, että Teemu oli niin valmiin ja luottavaisen oloinen sai myös oman pelkoni ja jännitykseni vähitellen hälvenemään. Aloin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen luottamaan elämään. Sumuverho alkoi vähitellen väistyä.

Minulta kysyttiin taannoin, mikä kevensi omaa oloani kaiken keskellä? Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta kerron sen silti. Kun sain tähtikartta analyysini (tiedän, sinun ei siihen tarvitse uskoa), muuttui ihan kaikki. Rakas ystäväni oli tilannut tällaisen itselleen ja sitä lukiessani kyyneleet valuivat ja voimaannuin kummallisesti lukiessani asioita hänestä ja hänen elämästään. Niinpä päätin tilata sen myös itselleni, jotta ehkä ymmärtäisin omaa merkitystäni ja totuuttani paremmin. Kartallani ei näkynyt lapsettomuutta ja tämä oli minulle todella iso juttu mentaalisesti. Se auttoi minua uskomaan ja toisaalta laskemaan sen loputtomalta tuntuvan stressitaakan. On aivan sama mihin uskot, mutta kannattaa miettiä mihin uskoo – keho on kokonaisuus ja mieli on yhteydessä ihan kaikkeen.

Joku seuraajistani kysyi minulta myös siitä, miten sain Teemun suostumaan vauvaan? .APUA. En mitenkään. Minulle oli alusta asti tärkeää, että myös Teemu on valmis isäksi ja että myös hän kokee asian yhtä merkitykselliseksi. Tämä vaati meidän kohdalla vuosia, mutta toisaalta mitä muuta saattoi odottaa niin hitaasti lämpenevältä ihmistyypiltä, joka kammoksuu muutoksia ja haluaa tehdä kaiken äärimmäisen harkiten. Annoin Teemulle tilaa ja aikaa, se oli ainoa asia mitä saatoin tehdä. Kun päästin itse irti, tuli hän lähemmäs. Tyypillinen kuvio ainakin meillä. Kun se aamu vihdoin koitti, oli se ehdottoman ikimuistoinen.

Vauva ei ole ollut itsestäänselvyys. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, kuinka onnellinen olen tästä tyypistä. Toki silti välillä nousee myös huoli, meneekö kaikki hyvin? Uskallanko olla onnellinen jo nyt? Aina kun huomaan pohtivani näitä asioita, palautan itseni tähän hetkeen, jossa kaikki on hyvin. Huomisesta ei kukaan tiedä mitään, joten eletään tätä hetkeä varten <3 Mitä pidemmälle raskaus etenee, sen luottavaisempi myös mieli on tämän kaiken keskellä. Raskaus muuttaa kyllä paljon, mutta tähänastiset asiat ovat olleet minusta pelkästään positiivisia. Toki myös se mihin keskittyy, vaikuttaa olennaisesti siihen miten asiat koemme.

Mitä siis odottaa, kun odotat? Ainakin oman kokemukseni mukaan mihinkään ei voi valmistautua etukäteen. Mikään ei ole tuttua, eikä juuri mikään tunnu edes kovin järkevältä. Kaikki on joko ihanaa vauvakuplassa lillumista, tai hormonimyrskyjen tuomaa sekoilua <3 Siltikin, en vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään.

Haluaisitteko lukea näitä juttuja enemmänkin?

Love, Eevi

Photos by Eero Ihaksinen