Kisaaminen ja mielen hallinta

Jokainen valmistautuu kisoihin eritavalla. Jokainen urheilija on erilainen. Jokaisella on heikkouksia ja vahvuuksia. Omana vahvuutenani pidän päättäväisyyttä ja uskoa itseeni. On nimittäin ollut niitä hetkiä, kun näyttää siltä että edessä on vain seinä. Kunto ei etene halutulla tavalla. Tämä on varmasti ollut monella kisaajalla yksi murheista. Ehdinkö kisakuntoon ajoissa, tai olenko liian ajoissa kuntoni kanssa? Stressaaminen kunnosta on mahdollisesti se pahin vastustaja monelle. En suostunut heittäytyä sen vietäväksi. Minä voittaisin, ei stressi.

Itse olin kunnossa vasta muutama päivä ennen Jyväskylän karsintoja, mutta se riitti. En antanut edes sijaa ajatukselle epäonnistumisesta – olin tyytyväinen lopputulokseen ja tekemääni työhön. Luotin kehooni, tekemiseeni ja tahdonvoimaani. Uskon myös johonkin sellaiseen voimaan, jota emme voi tuntea tai nähdä. Se näytti voimansa ainakin minulle. Matkalla oli nimittäin paljon niitä, jotka eivät minuun uskoneet – he näkivät huonot puoleni ja vain ja ainoastaan ne. Niitä tyyppejä tulee elämässä aina eteemme, teit sitten mitä tahansa. Keskivartaloni kunto ei riittäisi, he sanoivat. Minä sanoin että odota, vielä on viikko aikaa. Se viikko tosiaan ratkaisi ja paljon. En koskaan luopunut siitä positiivisesta energiasta.

Mutta onneksi ympärilläni on myös heitä, jotka eivät antaneet minun lannistua vaikeina hetkinä. Kuntosi ja poseerauksesi on lytätty täysin ja vuodatat ajatuksiasi tukiverkollesi – he kuuntelevat ja uskovat sinuun. Paitsi vahva mieli, myös vahva tukiverkko on todella tärkeä osa onnistumista ihan kaikessa elämässä. Tässä lajissa pitää olla valmis sille kovimmalle kritiikille, ulkonäköäsi tullaan arvostelemaan piste. Osa ei ole sille koskaan valmiita ja henkinen romahtaminen on silloin usein tekemässä tuloaan jossakin vaiheessa. Vahva itsetunto ja usko omaan tekemiseen tulee olla tässä lajissa läsnä todella vahvana. Tästä on pakko digata ihan hemmetisti!

Henkinen valmistautuminen oli ehdottomasti tärkein seikka. Mielikuvaharjoittelu lavalle astelemisesta auttoi varmasti hallitsemaan tilannetta ja kestämään jännitystä paremmin. Järki kulki ja tsemppasin itseäni mielessäni koko ajan. Luotin itseeni, vaikka tilanne oli täysin uusi ja todella jännittävä. Jopa kaoottinen jos aivoiltani kysyttäisiin. Jos olisin tepastellut lavalle ilman näitä lukuisia mielikuvaharjoituksia, olisi pakka hajonnut varmasti pahasti. Jos minulla olisi ollut epävarma olo kunnostani, olisi sekin näkynyt. Olin todella fiiliksissä kaikkien ponnisteluiden jälkeen ja saatoin olla tyytyväinen omaan panokseeni urheilijana. Tärkeintä oli tehdä oma paras mahdollinen suoritus. 

En olisi pystynyt tähän vielä parikymppisenä. Mieleni ei olisi ollut tähän valmis. Tämä oli juuri oikea elämäntilanne ja vuosi kisaamiselle. Osa kisaajista peruutti paikkansa viimeisien kuukausien, jopa viimeisien päivien aikana. Ymmärrän hyvin. Jos paletti ei ole kasassa, ei siitä yksinkertaisesti tule mitään. Se vaatii urheilijan mielen, valmistautumisen ja työrauhan. Se vaatii tasapainoisen ympäristön ja vahvaa halua. Viimeiset viikot ovat nimittäin jopa itsekkäitä, mutta keskittyminen vaatii sen. Se vaatii lukuisia keskusteluja oman itsensä kanssa. Kun johonkin lähdetään, lähdetään siihen koko sydämmellä ja tahdolla! 

Odotinko pyhän hengen hönkäystä ja yhden yön kisakuntoon kiristymistä? En todellakaan. Tein kovasti töitä niin monella eri osa-alueella. Poseeraukset, mieli, kunto, arjen järjestelyt…lista on yllättävän pitkä. Se on jonakin päivinä kovaa omistautumista, joskus taas homma sujuu mukavasti omalla painollaan. Yksikään päivä ei ole samanlainen, yksikään treeni ei ole kopio edellisestä. Jokainen päivä vaatii uuden panoksen. Siihen ei osaa ensimmäisellä kerralla suhtautua sen vaatimalla vakavuudella, se pitää käydä läpi ja käsitellä. Joko siinä onnistuu tai sitten ei. On myös rohkeaa myöntää itselleen tosiasiat, jos päättääkin olla kisaamatta. Hyväksyä ne ja käsitellä ne itsensä kanssa. Vain näin voi aloittaa puhtaalta pöydältä. 

Kun tuli treenitaukoa venähtäneen lihaksen takia ja viikko siihen päälle flunssaa, alkoi kieltämättä ahdistamaan. Asiat, joille ei voi mitään ovat varmasti niitä haastavimpia juttuja omalle päälle. Kaksi viikkoa on pitkä aika loppumetreillä. En suostunut kuitenkaan luovuttamaan vaan mietin vaihtoehtojani – olisiko nyt jotakin mitä voisin vielä tehdä jotta onnistuisin? En varmasti ollut ainoa kisaaja, jolle tuli eteen vastoinkäymisiä viimemetreillä. Viimeiset kisaviikot näyttivät minulle itselleni todellisen minäni – olen vahvempi kuin luulinkaan. Voitin itseni. 

Muistakaa elämässä rakkaat ystävät se, kuinka silloin kun tekee eniten mieli luovuttaa ja tuntuu että vastassa on vain seinää seinän perään, kannattaa jaksaa rämpiä vielä hetki. Vaikeat ajat muovaavat meistä menestyjiä. Kulman takana saattaa odottaa se suurin haaveesi <3 -E