“MITÄ KUULUU”
“Mitä kuuluu”– taitaa olla kysymys jota ei ole esitetty aikaisemmin yhtä tiuhaan tahtiin. Itselleni tulee ajoittain fiilis vastata tähän tyylillä “noo, tekis mieli just nyt tota sun valkoviinilasillista ja itseasiassa myös tota sun leffakarkkipussia, sitten kuuluis tosi hyvää”. Mutta enpä muuten vastaa! Vaan vastaan tietenkin korrektisti että “hyvää kuuluu, paljon kisakauteen liittyviä juttuja”. Se on niiiiiin tyhjentävä vastaus, eikä siitä kiinnosta esittää yhtäkään jatkokysymystä. Erityisen laimeaksi koen tämän ihan tavallisen, mukavan, huomioonottavan “mitä kuuluu”-kysymyksen juuri siitä syystä, että kun ei paljon kuulu. Miten ei voi kuulua mitään, jos on koko ajan kuitenkin kaikkialla ja to do listat täynnä? NIIMPÄ.
Kisakausi on itselleni tänä vuonna vakavasti otettuna kestoltaan 15 viikkoa. Myös nämä kuulumiset tältä ajalta ovat odotetusti hieman yksitoikkoisia. Löytyy syömistä, nukkumista, palautumista, treenaamista, töitä ja niitä juoksevia asioita. Ei mikään perus sinkkumirkun kesä ehkä, mutta onneksi olenkin erilainen nuori – ainakin tämän 15 viikkoa. Sitten tulee “villi” syksy hei…!
Seuraavat 10 viikkoa tulevat olemaan erittäin kuivia jos tarkastellaan viinin lipitystä ja leffakarkkeja – niiden osuus on pyöreä nolla. Muuten tuohon 10 viikkoon mahtuu kuitenkin paljon kaikkea kivaa, mullistavaa ja jopa nautinnollisiakin asioita uskokaa pois! Mutta en silti lähde missään tapauksessa vähättelemään sitä, mikä tätä elämän järjestystä tämän aikajakson ajan pyörittää – urheilijan arki, tervetuloa! Vai onko se ollut poissa koskaan?
Ei kokonaan. Väittäisin että oli kyseessä mikä tahansa urheilu, ei lajia voi viedä pois urheilijasta edes kisakauden ulkopuolella. Elämäntyyli ja laji seuraa isäntäänsä tai emäntäänsä myös silloinkin. Sitä ei aina välttämättä edes itse hahmota, koska se on iskostunut selkärankaan. Se on rakennettu sisääsi, eikä sitä tarvitse pakottaa.
Asioiden painottaminen ja tärkeysjärjestys saattaa kyllä muuttua paljonkin, sillä kisakausi vaatii niin fyysisesti, kuin myös henkisesti ja psyykkisesti enemmän kuin se tavalliseksi ihan tavallinen arki. Siksi olisi silkkaa hulluutta yrittää pyörittää samaa palettia myös kisakauden aikana – pyöriikö arki urheilun ympärillä vai urheilu arjen ympärillä? Kilpaurheilussa ei ole helppoja valintoja.
Elämäntyyli on sama offilla ja kisakaudella, mutta tietyt arjen valinnat vain erilaisia. Ei voi valita terassilla viinilasia tai leffaevääksi karkkipussia. Silloin on tehtävä valintoja ja mittailtava omia motiiveja.
Koenko jääväni paitsi jostakin kisakaudella? Ehdottomasti! Jostain on pakko luopua isomman päämäärän vuoksi. Mieliteot ovat yksi niistä mukavuuksista, jotka on karsittava. Mutta kyseessä on vain lyhyt ajanjakso, jonka eteen kannattaa tehdä joskus hetkellisesti nihkeiltäkin tuntuvia valintoja ja päätöksiä. Pitkän tähtäimen tulos menee hetken mielihalujen edelle. Joskus ärsyttää, toisinaan ilostuttaa. Kun tietää mihin kelkkaan lähtee, on hyväksyttävä sen mukanaan tuomat vaatimuksetkin – mitään ei voi saada jos ei mistään ole valmis luopumaan. Silloin kun puuduttaa, kannattaa miettiä mitä hyvää kisakausi mukanaan tuo – niitä onnistumisia ja iloja löytyy jokaisesta päivästä! Treenaaminen tarjoaa niitä jatkuvasti.
Olen itse asennoitunut lajiin pitkäjänteisesti ja sen työn tulokset voidaan nähdä esimerkiksi tämän vuoden dieetin pituudessa ja kunnossa – Ollaan tultu eteenpäin viime vuodesta! Vaikka olen asettanut syksylle kovat panokset, tiedän että en voisi muutakaan. En voisi lähteä leikkiin puolivaloilla, sillä minun on pakko antaa kaikki. Se mihin se kaikki riittää, jää nähtäväksi. Odotan tätä 10 viikon matkaa toiveikkaana ja leuka pystyssä. Viinit ja herkut, nähdään syksyllä. Minä en mihinkään katoa;) Rissukaan ei ole ihan heti loppumassa ja veikkaan että karkkivalikoimiin ehtii tulla hyviä uutuuksia syksyyn mennessä!
“YOU CAN’T CLIMB THE LADDER OF SUCCESS WITH YOUR HANDS IN YOUR POCKETS”
-Arnold Schwarzenegger –
-E <3
Ihanaa lukea kerrankin rehellisiä tuntemuksia, kuten että tuntee jäävänsä jostain paitsi, mutta se kuuluu tähän asiaan ja päämääränsä eteen on tehtävä valintoja. On todella tylsää lukea sellaisia “mun ei koskaan tee mieli mitään hyvää, koska mun keho haluaa vaan terveellisiä juttuja” -tyylisiä postauksia. Ne ei ole realistisia eikä niissä maistu elämä millään tavalla. Onhan fitness-kisaajatkin ihmisiä mielitekoineen ja mukavuudenhaluineen siinä missä muutkin. Heillä vaan on vankka tahto saavuttaa tavoitteensa ja ovat valmiita astumaan ulos sieltä mukavuusalueelta päämääränsä takia. Mielenkiinnolla seuraan sun projektin etenemistä. Tsemppiä! 🙂
Moi!
Pitäsköhän alkaa sun seuraks “tukidieetille”? Oon jo hyvin harjoitellut =) Pari viikkoo ilman karkkia! Tai kolmas viikko jo menossa… Salillaki on tullu käytyä kesällä kohtuu säännöllisesti. Tsemppii!!!
Mä inhoan tota mitä kuuluu -utelua siksi, että enimmäkseen se on small talkia eikä kysyjää oikeasti kiinnosta kuulla mitä kuuluu, siihen kuuluu vastata että ihan hyvää, tai no vähän huonoo mut hei ei täs mitään kyllä mä selviin. Vaikka oikeesti tilanne ois mikä niin aina sanotaan että ihan hyvää, ja yleensä niin oletetaankin.
Multa tosin ei enää kysytä kovin usein, koska suurin osa mut tuntevista tietää jo, että mä saatan vastata kysymällä “haluutko oikeesti tietää vai valehtelenko sujuvasti”, tai sanoa “et haluu tietää” tai vaan tilittää huonosti nukutun yön ja ruuan puutteen ja kaiken mitä keksin Afrikan kuivuudesta Trumpin ihmeellisiin lausahduksiin ? erityisen paljon tätä tyhjänpäiväistä kyselemistä harjotetaan just eron, jonkun läheisen kuoleman, isältä synnytyksen jälkeen (huom. äidin vointi ei kiinnosta ketään enää). Silloin on olemassa pieni ikkuna, jolloin saa sanoa että itse asiassa kaikki on ihan päin helvettiä, mutta silloinkaan sitä ei suositella.
Miksi ihmeessä edes on olemassa tällaista small talkia, koska oikeesti, ketään ei auta teeskennellä hyvää jos oikeasti ei kuulu hyvää – ja toisaalta, yhtä ärsyttävää se on, että kysellään kun oletuksen mukaan pitäisi olla tosi kurja olo, mutta oikeasti ei ole. Sullahan pitäisi, Eevi, nyt vielä olla eron jälkeen kurjat fiilikset ja sun dieettihaasteet pitäisi olla tasoa “heti kun kaikki häivytte siitä kyttäämästä ni hautaudun sohvatyynyjen väliin nenäliinojen ja kahen kilon karkkipussin kanssa, enkä nouse ennen kuin pussi on tyhjä”. Mä en enää edes muista mikä se syy oli, joskus vuosia sitten, kun mulle tulvi tällaisia mitä kuuluu, miten menee – soittoja ja kyselyitä, ja ite vaan ihmettelin että täh, mullon kaikki hyvin ni mitä te oikein kyselette. Vasta jälkikäteen tajusin, että yleisen käsityksen mukaan mun olisi pitänyt olla shokissa ja ihan palasina, enkä mä osannut tai tajunnut edes esittää että olisin ?
Mä olen täysin eri mieltä tän kommentin kanssa. Ite kysyn “mitä kuuluu”, kun haluan aidosti kuulla miten toisella menee ja keskustella.
Ole vaan, ihan rauhassa ? tää on ihan puhtaasti mun kokemus, se että vastaamalla rehellisesti syntyy epämiellyttäviä ja kiusallisia tilanteita, kun vastaan “väärin”. Tämä on myös yksi niistä sosiaalisten tilanteiden haasteista, joita on käsitelty mun entisessä työssä neurologisesti poikkeavien ja sen vuoksi sosiaalisesti taitamattomien ihmisten kanssa – se on heillekin tuttu huomio, että “mitä kuuluu” ei itse asiassa tarkoita sitä, että ne kuulumiset oikeasti haluttaisiin kuulla. Se on vain kohtelias tapa, johon on kohteliasta vastata hyvää tai ihan hyvää, ei yhtään enempää ellei erikseen kysytä lisää (miten lapset voi, miten töissä menee, ootteko käyneet marjassa tai mitä puuhasitte kesälomalla).
Toki tämä on yleisellä tasolla pidetty saarna, ei mikään yksilöllisesti kellekään suunnattu nuhtelu. Hyvä jos voit olla eri mieltä, toivottavasti sun ystävät on myös, ettet löydä muutaman vuoden päästä itseäsi kaikkien murheiden kaatopaikkana, jolta kukaan muu ei koskaan älyä kysyä, mitä kuuluu. Been there too.